Mitä se valmennus oikeen on?

Viimekertaisen "kaapista ulostulon" jälkeen oon saanut vastata vastaamasta päästyäni kysymykseen, mitä se valmennus nyt sitten oikeen on. Aattelin kirjoittaa tähän mun tän hetkisen käsityksen asiasta. Tosiasia on etten mäkään vielä täysin tiedä kun vasta opettelen, mutta korjataan ja tarkennetaan sitten matkalla.

Valmennus on ainakin nykytilanteen kartoittamista (et voi muuttaa sitä mitä et tunnista / myönnä), tavoitteiden asettamista (miten haluaisit että asia on) sekä konkreettisten toimenpiteiden löytymistä. Se on läsnäoloa, toisen ihmisen näkemistä, kuuntelemista ja hyväksymistä. Se on vahvuuksille rakentamista, eteenpäinkatsomista, tulevaisuuden uskoa, toivon löytymistä ja sen ylläpitämistä, rohkeutta ja onnistuessaan voimaannuttava kokemus.

Se ei ole terapiaa ja menneisyyteen katsomista (sillä ei ole väliä miten olet tähän tilanteeseen tullut, vain sillä on merkitystä miten jatkat tästä eteenpäin). Se ei myöskään ole toisen neuvomista eikä oman elämän päätöksien toiselle luovuttamista. Valmennuksessa ei voi mokata, sillä siinä ei ole olemassa oikeita ja vääriä ratkaisuita. Jokainen tuntee oman elämänsä parhaiten.

Mä tykkään erityisesti valmennuksen ratkaisukeskeisyydestä, asioita pyritään ratkaisemaan itselle sopivalla ja toimivalla tavalla. Asian ratkaisemiksi etsitään yhdessä ainakin ensimmäinen askel, olkoon se miten pieni tahansa. Joku konkreettinen toimenpide, mihin on helppo sitoutua ja jonka avulla omaa tavoitetta kohti suuntautuva toiminta aktivoidaan ja synnytetään positiivinen onnistumisten kehä.

Mua on viimeaikoina haastettu paljon siitä, että eikö valmennus ole kamalan suorituskeskeistä tavoitteineen. Mutta miten oman unelmaelämän eläminen voisi olla suorittamista? Eikö suorittamista ole juuri silloin kun elää jonkun toisen asettamien normien mukaan kuutelematta omaa itseään. Tekee niinkuin "pitää" tai "kuuluu" vaikka ei olisikaan onnellinen. Jos taas asettaa tavoitteita (tunnustaa unelmansa itselleen), joihin itse aidosti sydämessään uskoo, elää omannäköistä elämää niin eikö juuri silloin suorittaminen pääty? Vaikka itselleen ja elämälleen asettaakin tavoitteita niin eihän se mitenkään poista sitä etteikö matkasta nauttisi. Sillä loppujen lopuksi matka on paljon tärkempi kuin päämäärä ja siitä on helppo olla kiitollinen.

Aurinkoa,
Piia

Moi, mä oon Piia ja musta tulee elämäntaitovalmentaja...

Tiedättekö kun alkaa miettimään jotain asiaa niin yhtäkkiä sitä samaa näkee jokapaikassa. Jos vaikka miettii Volvon ostamista, niin hetkessä alkaa tuntumaan ettei teillä enää olekaan muita kun Volvoja liikenteessä. Tai jos haaveilee perheen perustaisesta, niin yhtäkkiä kaikki ympärillä tuntuvat odottavan ja jokaisessa kadunkulmassa on joku masu söpösti pystyssä.

Mulle kävi just näin. Olin pitkään haaveillut uudesta urasta ja työstä, jostain joka yhdistäisi mun osaamista ravinnon ja treenin sekä motivoinnin ja fasilitoinnin parista. Mulla oli sellainen olo, että mulla on edessäni palapeli, jossa monta palaa ja ne palat sopivat yhteen, mutta silti niistä ei muodostu mitään järkevää kokonaiskuvaa. Tässä tilanteessa surfailin nettiä ja mietin, että mihinkähän suuntaan sitä lähtisi etenemään. Sattumalta eksyin lukemaan elämäntaitovalmennuksesta (Life Coaching) ja se upposi heti kun kuuma veitsi voihin. Muhun vetosi etenkin ratkaisukeskeisyys sekä positivinen ajattelu ja yksilön vastuu, joiden puolesta puhujana olen jo vuosia tietämättäni ollut.

Aloin miettimään Life Coachingia yhtenä vaihtoehtona mulle. Mut se tuntui jotenkin "hötöltä" (eiks toi nyt oo jotain BS:ää puhua tunteista ja läsnäolosta, eiks nyt kaikki osaa sentään elämäänsä elää..) ja omat ajatukset olivat todella rajoittuneet (mä oon ekonomi, mun PITÄÄ tehdä tietynlaisia töitä vaikka en niistä pidäkään).

Mut sitten se tapahtui. Valmentajia vaan alkoi tipahdella mun tielle. Työpaikalleni rekrytoitiin uusi työntekijä, jonka kanssa kahvipöydässä jutellessä paljastui että hän on opiskelemassa valmentajaksi juuri samassa koulutuksessa johon mä olin ajatellut hakea (tästä ihmisestä tuli myöhemmin myös mun valmentaja, joten sain kokeilla miltä valmennus valmennettavasta tuntuu). Myöhemmin menin ystävilleni rapujuhliin, jonne tulee minulle entuudestaan tuntematon pari, jonka naispuolinen on juuri valmistunut tästä samasta koulutusohjelmasta.  Huomasin lehdessä ilmoituksen ilmaisesta ryhmävalmennuksesta, kirja-alesta löytyi yllättäen aina hyvä kirja valmennukseen liittyen, jne, jne.

Parhaat mainospuheet mitä mulle tästä koulutuksesta pidettiin olivat seuraavat: "tuon vuoden jälkeen sä ainakin tiedät mitä elämältäsi haluat ja miten sen saat" ja "elämä vaan tuntuu helpommalta ton vuoden jälkeen". Oikeesti, jos noille sanoo ei, niin on kyllä omassa päässä vikaa! Lopulta keräsin rohkeuteni ja päätin lähteä mukaan. Eka koulutusjakso on nyt takana (siitä kerron myöhemmin lisää), ja jo nyt uskallan onnitella itseäni hyvästä valinnasta. Mä oon matkalla ja musta tulee paras oma itseni.

Lainataan siis lopuksi AA-kerhoa: Moi kaikki, mä olen Piia ja vuoden kuluttua minäkin olen elämäntaitovalmentaja eli life coach:-)

Aurinkoa kevääseen kaikille!