Helppoa ja mukavaa!

Blogissa on ollut hetken hiljaista syksyn alun, töiden alkamisen ja arkeenpalaamisen johdosta. Arki puskee päälle vaikka rutiinit ovat kesän jäljiltä hukassa. Tuntuu, että koko elämänrytmi on löydettävä uudelleen ja sopeutettava se arjen vaatimuksia vastaavaksi.

Mulle syksy aiheuttaa aina ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ahdistun vapaa-ajan vähyydestä ja siitä, että on taas tarkkoja aikatauluja ja täytettäviä velvotteita. Toisaalta taas nautin säännöllisyydestä, rutiinien tuomasta turvallisuudesta ja innostun uusista aluista.

Tänä syksynä uusia suunnitelmia punoessani kantavana ajatuksena on "miten teen tästä mahdollisimman helppoa ja mukavaa itselleni". Pidän tuosta kysymyksestä, sillä minusta tuntuu että se vapauttaa minut nauttimaan tekemisestä.On mukava ajatus, että minulla on lupa helpottaa arkeani ja tehdä siitä itselleni mahdollisimman sopiva. Tuntuu kuin tuon kysymyksen avulla puurtamisen "taakka" olisi nostettu pois samalla kun kärsimysfilosofia on heivattu sivuun.

Rohkaisen siis muitakin miettimään omaa arkeaan ja kysymään aina välillä voiko sitä jotenkin helpottaa tai tehdä itselleen mukavammaksi. Tosiasia nimittäin on, että ihmisen luontainen laiskuus ja mukavuudenhalu ovat jatkuvia inspiraation ja innovaation lähteitä ;-)

Kuva otettu MotivateHopeStrenght-facebook sivulta

Elämä on tanssia!

Olen jo aloittanut valmentamaan muita, mutta samalla vielä itse opettelen olemaan hyvä valmentaja. Eilen sain oppitunnin siitä, mitä on olla hyvä valmentaja ja varsin yllättävältä taholta.

Myöhään eilen illalla tanssin, pariotteessa ja valssia. Jouduin tunnustamaan miten vaikeaa se oli minulle. Yritin määrätä tahdin, suunnan ja huomasin kesken liikkeen miettiväni mitä tulee seuraavaksi, ennakoivani sen mihin toinen on minua viemässä. En ollut läsnä tilanteessa, koska aivoni raksuttivat muistista vanhoja tanssioppeja ja seuraavia liikkeitä.

CC-lisenssillä by Rainbow Warrior

Tanssin jälkeen, nukkumaan mennessäni, asia iski kun salama kirkkaalta taivaalta. Olin juuri saanut hyvän oppitunnin valmentajana toimimisesta. Yksi onnistuneen valmennuksen avaimista on kunnioittaa toisen tahtoa ja tahtia. Valmentaja ei määrää suuntaa eikä vauhtia, vaan valmentajan tehtävä on tukea ja auttaa ihmistä elämänsä matkalla. Valmentajan ei myöskään pidä valmennustilanteessa miettiä seuraavia harjoituksia tai omia vuorosanojaan vaan antautua aitoon läsnäoloon sekä kuunteluun. Heittäytyä tilanteeseen ja antaa valmennettavalle tilaa olla oma itsensä, valita oma suuntansa ja aikataulunsa.

Itse en tanssista juuri mitään ymmärrä mutta uskoisin, että siinä on tietyllä tavalla laitettava oma persoona sivuun ja antauduttava hetkeen. Juuri niinkuin hyvän valmentajankin tulisi toimia. Laittaa itsensä ja omat kokemuksensa sivuun, jotta valmennettavalla tilaa kasvattaa omia oivalluksia.

Loppupeleissä kyse on siis toisen kunnioittamisesta ja siitä ajatuksesta luopumisesta, että minä tiedän paremmin. Kyse on täydellistä luottamuksesta siihen, että toinen tekee vain hyviä ratkaisuita oman elämänsä kannalta ja toisen kannustamisesta matkalla tavoiteiden saavuttamiseen.

Elämä yllättää aina välillä ja oppia on tarjolla yllättävissäkin tilanteissa niille, jotka ovat sitä valmiita vastaanottamaan. Nöyränä ja onnellisena jatkan opintoja myös kesälomien jälkeen ja yritän muistaa tämän opin myös työssäni ja elämässäni yleensäkin. Haluan olla ihminen, joka lähellä on tilaa kasvaa.

Ihanaa arkeen paluuta kaikille :-)

Elämä on tässä ja nyt

Aina välillä tapaan ihmisiä, jotka tuntuvat elävän kuin sumussa. He tallaavat jokaista päiväänsä rutiinista toiseen nauttimatta hetkestäkään. Elämä menee askareita suorittaessa, kasvoilla harmaa ilme. Sää ottaa päähän, työssä on tylsää, puolisokin ärsyttää, mikään ei huvita ja suusta kuuluu vaan valitusta.

Tekisi mieli hypätä tällaisen ihmisen eteen,  ottaa hartioista kiinni ja ravistaa kovaa. Sanoa: "tajuatko, että tämä on sinun elämäsi, sinun ainutlaatuinen elämäsi. Ainoa, jonka täällä elät. Joten herää ihminen, avaa silmäsi ja katso ympärillesi. Näe miten hienoa kaikki on." Valmentajaopiskelijakolleegaani lainaten "kattokaa nyt, puissa on LEHDET, vähänkö hienoa!" :-D

CC-lisenssillä: skwillt

Mitä jos elämä ei olekaan kenraaliharjoitus ja mitä jos sinun ei olekaan tarkoitus olla oman elämäsi sivunäyttelijä vaan päätähti? Mitä jos elämä onkin tässä ja nyt, mitä jos nauttisit siitä? Mitä jos hyväksyisit vastuun elämästäsi ja onnellisuudestasi ja alkaisit elää sitä juuri sinulle sopivaa ja oman näköistä elämää? Mitä jos hyväksyisit sen, että onnellisuutesi on vain sinun vastuullasi? Miltä maailma silloin näyttäisi? Näkisitkö värit, huomaisitko kauneuden, olisitko kiitollinen siitä kaikestä mitä sinulla jo on? Löytäisitkö suuntasi? Lakkaisitko ajelehtimasta? Eläisitkö enemmän? Olisitko onnellisempi?

Lopuksi Jukka Poikaa, jonka Potentiaali-biisin sanat kolahti tänään erityisen paljon: miks et ottais omasta potentiaalistas selkoo? :-)

Omaan mukavuuteen on helppo tuudittuu
Silloinkin kun pitäis kasvaa ja uudistuu
Kelaat samaa luuppii kunnes se jumittuu
jumittuu, Jumittuu
Kaikki seisovat aallot, jähmeät patsaat
joita puolustat
niihin voimasi satsaat
Ne on niin rakkaat
pikku harhakuvat

Kun virta vie sua mukananaan kaikkeuteen
Takerrut kirjaan, takerrut kaiteeseen

Ja vaalit sun pelkoo,
niiku farmari peltoo
Ja varot astumasta sinne missä se versoo
Elät puoliteholla
Sen se susta kertoo
Miks et ottais omast potentiaalistas selkoo?

Jos sä haudot itsesääliä suurina määrinä
Niin et sä oot uhri
ja maailma on väärässä
Elät vajareilla
Sen se susta kertoo
Miks et ottais omast potentiaalistas selkoo?

YouTube: 

Jukka Poika: Potentiaali

Muuta ajatteluasi ja muutat maailmaa

Kevään aikana käsittelimme valmennuskoulussa uskomuksia. Niitä omassa elämässämme vallitsevia voimakkaita, opittuja tai perittyjä ennakkokäsityksiä siitä millainen maailma on. Niitä on meillä kaikilla ja ne ovat kuin linssejä, joiden läpi katsomme maailmaa. Ne vääristävät, kaunistavat, tarkentavat tai sumentavat näkymää. Ne saavat meidät uskomaan negatiivisia tai positiivisia asioita itsestämme, toisistamme ja elämästämme. Tulkitsemme maailmaa niiden kautta, ne heijastuvat käytöksessämme, tunteissamme ja toiminnassamme. Halusimme sitä tai emme. Tunnistimme ne tai emme.

Siihen nähden miten voimakkaasti uskomukset ohjaavat elämäämme, käytämme hämmästyttävän vähän aikaa niiden tunnistamiseen, kyseenalaistamiseen ja muokkaamiseen. Ja siis kyllä, myös uskomuksia voi muokata.

Uskomuksen muokkaamisen ensimmäinen askel on uskomuksen tunnistaminen. Uskomukset voidaan jakaa kahteen luokkaan, niihin jotka palvelevat meitä ja niihin jotka rajoittavat meitä. Palvelevia uskomuksia ovat kaikki ne hyvät ja kannustavat, iloa tuottavat ja luottamusta herättävät asiat, jotka uskomme totena maailmasta. Rajoittavia uskomuksia ovat ne, jotka estävät meitä toimimasta, yrittämästä, aloittamasta, onnistumasta ja yleensä olemasta parhaita omia itsejämme.

Palvelevia uskomuksia ovat mm. minä olen sosiaalinen ja minulla on aina ympärilläni hyviä ystäviä. Tai vaikka se, että olen terve ja pidän itsestäni hyvää huolta. Palvelevia uskomuksia kannattaa muokkaamisen sijaan viljellä. Huomioda se hyvä mitä tapahtuu ja kannustaa itseään. 

Rajoittavien uskomusten tunnistamisen voi aloittaa seuraavaa listaa pohtimalla:

1. Omaa elämää koskevat säännöt (mihin minulla on lupa? Mikä on minulle sallittua?) tai asiat jotka sulkee omasta elämästä pois (tämä ei kuulu minun elämääni)

2. Asiat joista ei uskalla edes haaveilla / unelmoida tai asiat jotka ovat sallittuja muille mutta ei itselle

3. Asiat joihin liittyy paljon on pakko / täytyy / en saa / en voi ilmauksia.

Omia uskomuksia voi alkaa hahmottaa myös täydentämällä seuraavat lauseet (tässä vaan muutama esimerkki, näitä voi keksiä itse vaikka kuinka paljon lisää):

Minun elämäni on... / Työni on... / Parisuhteeni on... / Naiset ovat... / Miehet ovat.... / jne.

Miten sitten uskomusta muokataan? Itselleni toimivin keino on ulkoistaa uskomus itsestäni pois, eli miettiä olisiko sama asia sallittua / hyväksyttyä mikäli se koskisi läheistä ystävääni. (esim. oma uskomus: minulla ei ole lupaa ilmaista omaa mielipidettäni ->  Ystävälläni ei ole oikeutta ilmaista mielipidettään) Kun ulkoistan uskomuksen koskemaan ystävääni se alkaa kuulostaa minusta itsestänikin typerältä ja naurettavalta, sillä tottakai ystävälläni on oikeus ilmaista mielipiteitään. Miksi sama ei siis päde myös minuun? Joillakin toimii ehkä ajatuksen lieventäminen aikamääreen sekä minusta tuntuu-muotoisen lauseen avulla (minulla ei ole oikeutta ilmaista mielipidettäni -> minusta tuntuu, että minulla ei toisinaan ole "oikeutta" ilmaista mielipidettäni). Kun asia ei enää olekaan fakta-muotoista se alkaa tuntua helpommalta. Sitaattien käyttäminen lauseessa on valmennuskoulussa kerrottu "kikka", jolla uskomus saa jopa hieman humoristisen muodon.

Uskomuksilla on valtava voima elämässämme, sillä vetovoiman lain mukaan vedämme puoleemme sitä, mitä ajattelemme. Jokaisella meistä on 100% ajattelua käytettävissämme sekä kyky valita millaisilla ajatuksilla tuon 100% täytämme. Eikö suurinosa siitä kannata käyttää palvelevien uskomusten viljelyyn sen sijaan että antaisi rajoittavien uskomusten estää meitä olemasta parhaita omia itsejämme? Sillä me kaikki ansaitsemme parhaan mahdollisen elämän. Meillä kaikilla on lupa olla parhaita omia itsejämme ja meille kaikille on sallittua nauttia elämästä.

Puhu minulle rakkaudesta

Sanat ovat voimakkaita. Niillä luodaan mielikuvia, yksilöllisiä maailmankuvia omaan ja toisen mieleen. Maailmasta tuskin löytyy kahta ihmistä joille joku sana, mikä tahansa sana, tarkoittaa täysin samaa asiaa.

Valmentajakurssilla teimme harjoituksen, jossa kukin määritti kymmenellä yksittäisellä sanalla mitä tulee mieleen sanasta "rakkaus". Neljän hengen ryhmässämme onnistuimme löytämään 2 yhteistä sanaa, joita kaksi ihmistä oli käyttänyt. Ja silti kuvittelemme että kaikki käsittävät sanan "rakkaus" kohtuullisen samalla tavalla. Oliskohan hyvä idea käydä tällä tavalla puolison kanssa omia tärkeitä käsitteitä läpi. Opetella puhumaan kumppanin kieltä ja ymmärtää toista paremmin. Mitä tarkoittaa "läheisyys" minulle ja kumppanilleni? Mitä tarkoittaa "hyvä parisuhde" tai "onnistunut loma"? Mitä sanoittamattomia toiveita ja odotuksia niihin sisältyy?

CC-lisenssillä kuvaajalta epSos.de

Parisuhdekommunikaatiossa käytetyt fraasit niinkun "voisitko huomioida minua enemmän" tai "haluisin että olisit romanttisempi" joutuvat tuolla oivalluksella aika outoon valoon. Mitä oikeasti tarkoittaa "enemmän" tai "huomiointi" tai "romantikkaa". Minulle ja sinulle? Käsitämmekö nämä asiat ollenkaan samalla tavalla?

Vahva veikkaukseni on, että näitä määreitä käyttämällä et ainakaan saa sitä, mitä oikeasti haluat. Toinen ei kuitenkaan osaa lukea ajatuksiasi. Olisko siis mahdollista pyytää sitä mitä oikeasti tarvitsee, sanoa se ihan suoraan? Tiedän kyllä, tämä on haaste -ainakin meille naisille.  Mutta samalla veikkaan myös että jos sanoo toiselle "haluaisin että huomioisit minua enemmän", on silloin mielessä tasan ja tarkkaan se, mitä ja millaista huomiointia kaipaa. Niinpä jos toinen sitten siivoaa kodin (eli omalla tavallaan huomioi enemmän), kokee toinen kuitenkin ettei ole saanut yhtään lisää huomiointia (koska olisi halunnut oikeasti silittelyä ja halauksia iltaisin nukkumaan mennessä). Lopputuloksena, toinen on tyytymätön koska pyynnöstä huolimatta toivottua muutosta ei ole tapahtunut ja toinen miettii että eikö toiselle riitä mikään. Vaikka kuinka yrittää huomioida niin ei saa kiitosta.

Pitkään on jo neuvottu että parisuhteessa kommunikaatio on kaiken avain, puhumalla asiat selviää. Ja todellakin, olen samaa mieltä, kunhan ensin vaan tietää mitä kieltä toinen puhuu.

Rakkautta, ymmärrystä ja hyväksyntää kesäpäiviin!

Tunteella työssä!

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia ajatukseni oli että en käsittele täällä lainkaan työasioita, mutta nyt on kertakaikkiaan pakko tehdä poikkeus sääntöön.

Työpaikoilla on jo pitkään puhuttu fyysisestä ja henkisestä työhyvinvoinnista, mutta tunteiden hyvinvointi on ollut aikalailla tabu vielä. Nyt tunteiden merkityksen työpaikalla on ymmärtänyt ainakin Affecton toimitusjohtaja Pekka Eloholma, joka kertoo Kauppalehden artikkelissa, että onnistumisen kaavaan kuuluu fokuksessa pysyminen ja aito innostuminen. Eloholman mukaan menestyksen kaava on seuraava: menestys = fokus x innostuminen². Samassa artikkelissa Eloholma kertoo uskovansa positiiviseen asenteeseen yhtälailla yksityiselämässä kun busineksessakin sekä kannustavaan visiopohjaiseen johtamiseen.  

Tätä lukiessani mietin että Eloholma on oivaltanut jotain oleellista, hän on tehnyt tunteista näkyviä työpaikallaan. Ja eipä ihme, sillä taustajoukoissa Eloholmalla on Helena Åhman, johtoryhmien valmentamiseen erikoistunut psykologian tohtori, jonka erikoisalaa on tunteiden valjastaminen työhön. Go Eloholma ja Go Åhman, mielestäni melko edityksellistä ajattelua Suomessa!

Itse vaihdoin työpaikkaa muutama kuukausi sitten ja olen äärimmäisen kiitollinen nykyisestä työyhteisöstäni. Minulla on ilo olla töissä porukassa, joka tukee ja kannustaa, innostaa ja innostuu, sallii, luottaa, nauraa yhdessä, huolehtii toisistaan ja tekee ennenkaikkea tuottavasti töitä yhdessä. Työyhteisössäni tunteet ja niiden näyttäminen ovat sallittuja asioita. Saan päivittäin huomata miten miellyttävät tunteet tarttuvat kun hommia tehdään yhdessä. On helppo innostua kun muutkin innostuvat, on helppo nauraa kun muutkin nauravat. On helppo tuntea kuuluvansa porukkaan. 

Linkitän tähän oheen kolleegani Anne Rongaksen kirjoittaman blogin, joka mielestäni tiivistää työyhteisömme hengen loistavasti. Kannattaa käydä lukemassa :-)

http://opeblogi.blogspot.fi/2012/06/tyokaverit.html

Kiitos siis omalle työyhteisölleni paljon opettaneesta keväästä ja aurinkoisia kesälomapäiviä kaikille!

Saksia, liimaa ja oivallusten askartelua

Viime viikolla Valmentamon valmentajakoulutuksessa käytimme yhden kokonaisen päivän aarrekarttoihin. Kouluttajamme Jenny Heinonen on myös aarrekarttakouluttaja, joten olimme hyvissä käsissä.

Aarrekartta on tekniikka, jossa kuvien avulla tehdään näkyväksi oma tunnetila, vuosisuunnitelma, tavoitetila, tms. Sovelluskohteet ovat lähes rajattomat. Aarrekartta koostetaan itselle mieluisista kuvista ja sen voi tehdä esim jonkun teeman ympärille. Jos vaikka suunnittelee unelmiensa kotia tai vaikka häitä, mutta kokee vaikeaksi ilmaista toiveita sanallisesti, voi aarrekartta vapauttaa ilmaisemaan itseään paremmin. Aarrekartta on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan kokelma lehdistä leikattuja kuvia, valokuvia, itsekirjoitettuja, printattuja tai lehdistä leikattuja sanoja ja tekstejä, jotka sommitellaan värilliselle kartongille oman maun mukaan.

Kuulostaa yksinkertaiselta, naivilla tavalla hauskalta ja jopa lapselliselta. Aikuiset askartelemassa saksien ja liimapuikkojen kanssa. Näin minäkin ajattelin, vaan kuinkas sitten kävikään...

Teimme kurssilla 2 karttaa, toisen poimien 10 kuvaa lehdistä intuitiivisesti 10:ssä minuutissa. Ei mielellä pohtimalla vaan valitsemalla ne kuvat, joihin katse pysähtyy ja jotka puhuttelevat meitä jollain tavalla. Itse tein niin että otin 4 summittaista lehteä ja selasin ne läpi. Revin irti jokaisen kuvan, joka jollain tavalla puhutteli. En miettinyt sitä sen tarkemmin. Laitoin kuvan väärinpäin odottaamaan viereiselle pöydälle ja jatkoin lehden selaamista. Kun 10:n minuutin selausaika oli ohi käänsin kuvat oikein päin ja hämmästyin todella. Värimaailma oli täydellisen harmoninen, monissa kuvissa oli sama teema. Jos olisin tietoisesti yrittänyt kerätä näin harmonista kuvakollaasia en olisi varmasti siinä onnistunut.

Asettelin kuvat kartongille ja jäin katsomaan karttaa. Olin koostanut sen täysin suunnittelematta, mutta silti näytti ja tuntui kovin omalta. Juuri sellaiselta kun halusinkin sen näyttävän vaikka minulla ei ollut siitä etukäteen mitään mielikuvaa.

Toisena harjoituksen teimme vapaavalintaisen aarrekartan. Minä valitsin vuosikartan ja halusin nostaa kartalle ne asiat mitä haluan lisätä elämässäni seuraavan vuoden aikana. Kartta olisi minun tavoitekarttani seuraavalle vuodelle. Aloin valita kuvia, tällä kertaa hyvin tietoisesti. Koin tehtävän äärettömän vaikeaksi. Melkein turhauduin koska lehdestä ei löytynyt juuri oikeita kuvia. Kartasta tuli hajanainen ja sekava, enkä oikeastaan koe sitä omakseni. Se ei näytä, eikä tunnu minulta.

Dreaming by reggie _l (julkaistu cc-lisenssillä)

Tämä sai minut pohtimaan seuraavaa. Ensimmäisen kartan olin tehnyt ilman tietoisen mielen mielihaluja, intuitiivisesti ja siksi siitä oli tullut niin oman oloinen. Siihen oli noussut kaikki ne asiat, joita minä tarvitsen elämääni juuri nyt. Siis ne asiat, joita sydämmeni haluaa. Toiseen karttaan, jonka tein tietoisella mielellä nousivat kaikki asiat, jotka minä haluan elämääni. Joita siis mieleni haluaa. Kartat eivät ole ristiriidassa keskenään sillä niissä on paljon samoja elementtejä. Ne ovat ennemminkin mielestäni päällekkäiset. Minun on kuljettava intuitiivisen tarvekarttani kautta ja kohdattava siinä esille nousevat asiat ennekuin pääsen asioihin, joita haluan.

Tästä syntyi oivallus, jonka olen monesti lehdistä ja kirjoista lukenut, mutta en koskaan oikeen sisäistänyt, enkä ymmärtänyt. Mielihalujen täyttyminen tuottaa meille mielihyvää, mutta tarpeidemme täyttyminen tuottaa meille onnellisuutta. Mielihyvä on lyhytkestoista, ikäänkuin euforiapiikki jonkun asian saavuttamisesta, sen sijaan tarpeen tyydyttyminen tuo pitkäkestoisemman tyytyväisyyden tilan. Tietoinen mieli myös haluaa aina enemmän ja enemmän. Jos tällä kertaa mielihyvää saa vaikkapa yhden timantin sormuksesta, on siinä ensi kerralla oltava vähintää 2 timanttia että se tuntuu edes yhtä hyvältä kun ensimmäisellä kertaa.

Tästä oivalluksesta voimaantuneena ja aarrekarttaani edelleen joka päivä uteliaana tutkivana tunnistan oman sisäisen minäni paremmin ja paremmin. Intuitiivisesta kartastani tuli siis itsetutkiskelun väline, jonka avulla tunnistan oman sisäisen ääneni paremmin. Ja kun tunnistan oman ääneni paremmin, pystyn ilmaisemaan tarpeitani paremmin ja rohkeammin. Ja kun pystyin ilmaisemaan mitä minä tarvitsen sekä hyväksymään sen että tarvitsen, olenkin jo matkalla kohti kestävää onnellisuutta. Tottahan se on, että kartan kanssa löytää yleensä helpommin perille sinne minne on matkalla. Ei hassumpi saavutus aikuisten askartelutuokiosta! On tää vaan huima matka, what a ride :-)

Ps. Mun mielestä 2 ihastuttavaa kartta-aihetta olivat perhekartta ja parisuhdekartta. Perhekartan voi askarrella vaikka yhdessä lasten kanssa, jolloin lapsetkin saavat äänensä kuuluviin kuvien kautta vaikka eivät vielä osaisikaan ilmaista itseään riittävästi sanoin. Parisuhdekartan voi tehdä yksin (millainen on unelmieni parisuhde) tai yhdessä puolison kanssa (millainen on meidän unelmien parisuhde tai unelmaelämä). Ihania askarteluhetkiä kaikille :-)

Me olemme kauniita!

Valmentamon kouluttaja käyttää sähköpostinsa allekirjoituksessa usein lausetta "on helpompaa olla se, kuka on."  Tuo lause sai minut pohtimaan rooleja, joita otamme elämässämme, naamioita, joita kannamme kasvoillamme, osia, joita esitämme muille ja kuoria, joita rakennamme ympärillemme.

Uskon että kaikki ihmiset esittävät joskus jotain roolia elämässään, sillä aina ei vaan halua muiden tietävän miltä sisällä tuntuu. Naamio tai rooli toimii kuin kuin suojakilpi. Se peittää sen, mitä sisällä oikeasti tapahtuu ja antaa itselle aikaa käsitellä asioita. Mutta rooli tai naamio voi "jäädä päälle" ja aikaa myöten tuntua raskaalta kantaa, sillä se estää aitoa läheisyyttä muiden ihmisten kanssa. Uskon, että jokaisella on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään ja arvostetuksi juuri sinä ihmisenä kun on. Haluamme hyväksyntää sille kauniille ihmiselle, joka on sisällämme. Sille aidolle minulle, joka on vapaa rooleista ja maskeista, joka vaan on. Mutta miten hyväksyntää ja ymmärrystä voi saada, jos ei koskaan paljasta omaa todellista itseään muille?

Roolit ja naamiot on jollain tapaa opittuja. Ne muodostuvat matkan varrella kun "opimme" millainen käytös on suotavaa, eli millaisella käytöksellä saamme parhaan vastineen (hellyyttä, hyväksyntää, ruokaa, huolenpitoa, yms). Lapsilla harvoin on naamioita ja siksi lasten kanssa on niin mahtavaa olla. Lapset eivät esitä mitään, he vaan ovat.

Aikuiselle tällainen avoimmuus voi olla melko pelottavaa. Naamion tai roolin takaa voi tarkkailla maailmaa ilman että tarvitsee laittaa itseään oikeasti peliin. Naamion tai roolin avulla voi pitää yllä etäisyyttä muihin ihmisiin. Ajatus voi aluksi tuntua hyvältä idealta, mutta mieti miten yksinäistä kaikkien roolien ja naamioiden takana on. Suljemme pois juurikin ne asiat, joita kaipaamme eniten, läheisyyden ja toisen ihmisen tuoman turvallisuuden.

CC-lisenssillä by Linda Cronin

Naamioita on niin monenlaisia. Tunnetko sinä yhtään ihmistä , joka alkaa kertoa vitsejä tai hauskoja juttuja heti kun häntä yrittää lähestyä tunnetasolla? Tai tunnetko häntä, joka näyttää aina olevan tilanteen herrana ilman ensimmäistäkään merkkiä heikkoudesta, ilman yhtään säröä julkikuvassa? Entä onko sun tuttavapiirissä henkilöä, joka vaativassa tilanteessa heittäytyy täysin avuttomaksi ja ottaa kasvoille onnellisen tietämättömän hymyn? Oletko sinä joku näistä? Tunnistatko sinä omat roolisi ja naamiosi? Auttavatko ne sinua jaksamaan? Estävätkö ne vai edistävätkö ne vuorovaikutusta muiden kanssa? Tarvitsetko sinä näitä rooleja todella? Mitä tapahtuisi jos avaisitkin itsesi maailmalle, näyttäisit sen kuka todella olet, koska sinä olet kaunis?

Musta tuntuu, että aidon läheisyyden pelko on juurtunut meihin ja siksi kannamme naamioitamme urhoollisesti. Läheisyyden pelko tulkitaan usein väärin ihanteeksi vapaudesta ja itsenäisyydestä, jonka mukaan aina on pärjättävä yksin, oltava vahva ja jaksettava eteenpäin vastoinkäymisitä huolimatta apua pyytämättä, muista riippumatta ja muihin tukeutumatta. On hienoa olla vahva ja itsenäinen, eikös niin?

Mun mielestä terve itsenäisyys perustuu kuitenkin kyvylle tuntea aitoa läheisyyttä. Ihminen, joka ei uskalla altistua aidolle läheisyydelle voi teeskennellä olevansa vapaa ja riippumaton, mutta hän ei tule koskaan kokemaan todellista vapauden tunnetta, sillä kalvava läheisyydenkaipuu varjostaa elämää. Todelliseen riippumattomuuteen ja vapauteen on vain yksi tie ja se kulkee läheisyyden kautta. Ja aidon läheisyyden voi saavuttaa vain kun uskaltaa luopua naamioistaan ja rooleistaan.

Alussa siteerasin lausetta, "on helpompaa olla se, kuka on". Haluaisin lisätä siihen, että on rohkeaa olla se kuka on. Arvostan paljon ihmisiä, jotka ovat lähteneet tutustumismatkalle itseensä ja päättäneet tietoisesti luopua kuoristaan ja laittaa naamionsa syrjään. Paljastaa todellisen itsensä meille muille. Oon niin onnellinen, että saan olla tällä matkalla heidän kanssaan. Samaa rohkeutta toivon itselleni ja meille kaikille, sillä me olemme kauniita.

Uskallatko onnistua?

Viime viikolla valmennuskoulussa puhuimme valmentajan ydintaidoista, joista yksi on kannustaminen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että on surullista että kannustaminen on taito, jota opetellaan. Niin kovasti toivoisin, että se olisi itsestäänselvyys, jota toteutetaan arjessa jokapäiväisenä asiana. Mutta maassa, jossa kansallisen uskomuksen mukaan kapsahdetaan katajaan, mikäli kurkotetaan kuuseen tai jossa vain kissat elävät kiitoksella, on ehkä vielä hieman opeteltavaa.

Jokainen tietää miten paljon mielihyvää saa kun joku uskoo sinuun, kannustaa sinua sunnitelmissasi ja rohkaisee tavoittelemaan unelmiasi. Miten hyvältä tuntuu kun elämässä on edes yksi ihminen, joka hyväksyy sinut ja luottaa sinuun niin täysin, että tietää sinun tekevän oikein, mihin ikinä kuljetkin. Silti on helpompaa nähdä vaaroja ja riskejä kun joku kertoo sinulle unelmistaan. Kuinka monta kertaa suusta pääseekään lause: "mieti nyt vielä kerran" tai "onkohan tuossa nyt mitään järkeä". Perustelemme noita lauseita välittämisellä (en vaan halua että sinua sattuu tai haluan suojella sinua). Mutta oikeammin taidamme peitellä omaa epävarmuuttamme siitä, mitä minulle tapahtuu jos toinen lähtee toteuttamaan suunnitelmiaan ja herra paratkoon, vielä vaikka onnistuu niissä!

CC-lisenssillä: Steph Vee Photography 2009

Kannustamme kyllä lapsia, mutta miksi emme aikuisia, toisiamme? Onko taustalla kateus? Jos tuo onnistuu, niin sehän tarkoittaa että minäkin voisin onnistua, jos vaan saisin itseni tekemään jotain. Ja jos tuokaan ei onnistu, niin minäkään en näytä niin huonolta. Haluan kysyä: jos minä uskon sinuun ja unelmiisi, niin onko se minulta pois? Mielestäni ei ole. Saan iloa myös itselleni siitä, että sinä onnistut. Koet jotain mahtavaa matkallasi ja mikäli hyvin käy, niin mä saan olla matkakumppanisi ja kokea sen rinnallasi.

Onko taustalla kuitenkin se, että ylisanojen käyttö ei ole "sallittua" yhteiskunnassamme? Voinko sanoa sinulle "mahtavaa", "todella upeaa" tai "valtavan hienoa" kuulostamatta kornilta. Voinko kertoa sinulle miten ylpeä olen rohkeudestasi, miten taitava sinä olet ja miten paljon minä sinua arvostan? Mielestäni voin, sillä sydämessäni aidosti tunnen niin.

Entä jos syy onkin se, että emme osaa antaa kannustusta itsellemme ja siksi emme osaa kannustaa muitakaan? Pieni ääni sisällämme on kriittinen ja arvosteleva, uskomukset toimivat itseämme vastaan ja jos emme usko itseemme niin miten voisimme uskoa muihin? Mitä jos kehuisinkin itseäni ja kannustaisin itseäni jatkamaan hyvää työtä ja onnittelisin itseäni aina kun onnistun? Mitä jos kiittäisin itseäni? Pystyisinkö silloin  kannustamaan enemmän myös muita? Mitä jos sanoisin itselleni "tuen sinua täysipainoisesti sellaiseen tavoitteeseen pääsyssä, joka on sinulle aidosti tärkeä" tai "kuuletko itse kuinka hyvää työtä olet jo tehnyt, tästä on hyvä jatkaa eteenpäin"? Eikö olisikin hienoa, valtavan hienoa! Ehkä kysymys onkin loppujen lopuksi siitä uskallatko itse onnistua. Jos uskallat, niin silloin suot sen myös muille.  Kannustat ihmisiä ympärilläsi tavoittelemaan kuuta taivaalta, aidosti ja pyytettömästi.

Lopuksi muutamia mulle tällä hetkellä tärkeitä kannustavia lauseita. Ihaninta on, että näitä voi keksiä vaikka kuinka paljon lisää ihan oman maun mukaan!

• Olen varma että sinä onnistut. Minä luotan sinuun.
• Näetkö miten hienosti hoidit tuon homman, olen ylpeä sinusta.
• Sinä ansaitset kaikkea hyvää elämääsi.
• Olen vaikuttunut siitä tarmosta millä viet asioita eteenpäin. Jatka samaan malliin!

Terkuin,
Piia

Oikotie onneen on löytynyt!

Tänään oli valmennuskoulun toisen lähijakson ensimmäinen päivä. Päivän varsinainen aihe oli valmentajan ydintaidot/osaamiset, mutta puhuimme myös kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja siitä, miten siihen voi itse vaikuttaa.

Yksi hyvinvointiin nopeastikin vaikuttava asia on kiitollisuudentunne. Sillä on sanottu olevan suora korrelaatio ihmisen kokemaan onnellisuuteen kuten myös hyvään terveyteen ja jopa pitkään ikään. Kiitollisuus on mielentila, se ei ole sidottu omaisuuteen, aikaan tai paikaan. Kun sen on sisäistänyt, niin sitä ei voi viedä sinulta pois.

Kiitollisuus ei ole mitään rakettitiedettä, vaan sitä, että huomaa elämässään ja arjessaan hyvät asiat. Näkee mitä on jo saanut ja osaa arvostaa sitä. Kiitollisuus ei myöskään ole kritiikittömyyttä tai haihattelua, sillä kyllä kiitollinenkin ihminen vastoinkäymisiä kohtaa. Erona on vaan se, että kiitollinen ihminen näkee vastoinkäymisissäkin mahdollisuuksien alkuja, eikä anna vastoinkäymisten lannistaa itseään kokonaan.

CC-lisensillä Woodleywonderworks

Mulle kiitollisuus ei ole ollut mitenkään itsestäänselvä asia ja muistan useita kertoja kun kiitollisuuden miettiminen on tuntunut suorastaan tekopyhältä. Kaikilla on välillä aikoja, jolloin lunta tulee tupaan ovista ja ikkunoista. Mutta jos vaan jaksaa noissakin hetkissä punnertaa elämästään pieniä kiitollisuuden aiheita, niin ne toimivat kuin valonsäteet pimeydessä.

Mä aloitin omat kiitollisuusharjoitukseni miettimällä joka ilta ennen nukahtamista 3-5 asiaa, joista voin olla kiitollinen sen päivän osalta. En kirjoittanut niitä mihinkään ylös, kunhan mielessäni kertasin päivääni ja mietin missä olin onnistunut ja mitkä asiat olivat sujuneet hyvin (moniko muuten muistaa kehua itseään päivittäin onnistumisestaan???). Asiat eivät todellakaan olleet suuria ja ihmeellisiä, enemmän arkipäiväisiä ja pieniä. Esimerkkejä mun kiitollisuuden aiheista ovat mm. vastakeitetty kahvi työpaikan kahvitilassa, parkkipaikan löytyminen vaivattomasti ruuhkassa, rauhalliset yöunet, onnistunut palaveri tai kohteliaisuus, joka sanottiin minulle.

Mä en osaa sanoa paljonko mun nykyisestä onnellisuuden kokemuksesta johtuu nimenomaan kiitollisuudesta, mutta ihan varma olen, että jotain tekemistä näillä asioilla on keskenään. Nykyään koen olevani onnellinen. Elämä on kivaa, hauskaa ja kevyttä. Puurtaminen, suorittaminen ja jatkuva angstaaminen ovat väistyneet uudenlaisen valoisuuden tieltä. Olo on hyvä ja uusia ilonaiheita löytyy päivittäin. Huomaan ne nykyään helpommin (joskus jopa siinä hetkessä kun ne tapahtuvat) ja siksi niitä myös tuntuu olevan elämässäni enemmän kuin ennen.

Jos olisin tiennyt aiemmin miten paljon kiitollisuuden harjoitteleminen vaikuttaa mun mielentilaani ja onnellisuuden kokemukseeni, niin olisin varmasti aloittanut jo kauan sitten. Mut onneks koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa matkaa kiitollisuuden kautta onnellisuuteen!

Jukka Poika - Kiitollisuutta

Terkuin,
Piia

Olen tässä sinua varten

Läsnäolosta puhuminen on nykyään kovin trendikästä. Ei enää montaa lehteä löydy, jossa ei vähintään kerran kuussa olisi joku elämäntaitoihin liittyvä artikkeli läsnäolon voimasta. Mua itseäni koko sana ärsyttää. Se kuulosta jotenkin niin jeesustelevalta, että oksat pois. Mutta sitähän se ei poista, että olennaisen asian äärellä ollaan.

Mä itse miellän, että läsnäolo on lahja toiselle. Se on parasta ja arvokkainta mitä voit toiselle antaa. Se on aikaa ja huomiota, kahta "valuuttaa", jotka ovat nykymaailmassa kovin harvinaisia ja siksi niin kallisarvoisia. Minä uskon, että meillä kaikilla on hirvittävän suuri tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenämme. Siksi läsnäolon taitoa tulisi harjoittaa päivittäin. Mutta mitä se läsnäolo sitten oikeesti ja konkreettisesti on? Miten oikeasti antaa toiselle tunne siitä, että tulee nähdyksi ja kuulluksi?

Yksi osa-alue läsnäoloa on kuuntelu, aito kuuntelu,  joka ei aina ole niin helppoa kun luulisi. Listaan tähän oheen mun ajatuksia siitä, miten kuuntelua voi harjoitella.

1) Rauhoitu tilanteeseen ja lopeta kaikki oheistoiminta.Voiko astioiden tiskikoneeseen laittaminen olla oikeesti tärkeää silloin kun toinen haluaa kertoa sinulle jotain? Ajattele nyt, toinen on valinnut juuri sinut luottamuksen kohteekseen ja haluaa jakaa jonkun oman kokemuksensa sinun kanssasi. Eikö se olekin hienoa? Ainakin parempaa kun ne astiat! Istu siis alas, lopeta se mitä olit tekemässä, hengitä syvään, katso silmiin ja kuuntele mitä sinulle kerrotaan.

2) Kun kuuntelet, niin kuuntele aidosti. Älä teeskentele kuuntelevasi. Älä anna mielesi vaeltaa tekemättömissä töissä tai missä milloinkin.  Uskalla tyhjentää mielesi ja ota vastaan se, mitä sinulle kerrotaan. Uskalla luopua omista vuorosanoistasi (näin tähän kuuluu vastata), ja uskalla olla niin hetkessä, että et mieti sitä, mitä aiot seuraavaksi itse sanoa. Siedä hiljaisuutta, sillä kaikkea aikaa ei tarvi täyttää puheella. Joskus hiljaisuus on merkki siitä, että toinen prosessoi asiaa ja valmistautuu kertomaan siitä sinulle, hetken kuluttua.

3) Vaikka kiusaus olisi miten suuri tahansa, niin älä neuvo. Älä kerro miten asia sinun mielestäsi kannattaa ratkaista tai mitä toisen sinun mielestä pitää tehdä. Kysy lisätietoa, mutta anna toiselle tilaa tehdä omia oivalluksia. Miten hienolta tuntuukaan, kun kertoo läheiselleen jonkun itselleen tärkeä asian, eikä tarvitse pelätä että saa niskaansa kauhean määrän neuvoja. Se voimaantumisen tunne, kun uskaltaa jakaa sisimpäänsä ja saa siitä palkaksi aitoa hyväksyntää ja ymmärrystä.

CC-lisensillä: Valerie Everett

Näitä kolmea asiaa minä harjoittelen omien läsnäolotaitojeni kehittämiseksi. Oon huomannut, että vaikeita mulle on ehdottomasti tuo kolmas, neuvomattomuus. Vasta nyt olen tajunnut kuinka rasittavaa on keskustella jatkuvasti neuvojaan jakavan henkilön kanssa. Kollektiivinen anteeksipyyntö siis kaikille, joille olen yrittänyt vuosien varrella neuvojani tuputtaa. Parannan tapani ja ensi kerralla lupaan aidosti kuunnella sinua.

Haluan haastaa myös sinut kuuntelemaan. Seuraavan kerran kun kun kysyt ystävältäsi, puolisoltasi, vanhemmaltasi, lapseltasi tai läheiseltäsi, että mitä sinulle kuuluu, niin ole oikeasti valmis kuuntelemaan vastaus. Hengitä syvään, tuo mieleesi maailma kaunein ajatus: minä olen tässä sinua varten, ja heittäydy hetkeen. Lupaan, että siitä tulee hieno kokemus teille molemmille!

Terkuin,
Piia

Lumpeenkukka ja puuvärit

Valmennuskoulutuksessa meitä pyydettiin piirtämään sellainen kuva, mikä parhaiten kuvaa elämäämme ja/tai meitä itseämme sitten kun olemme saavuttaneet päämäärämme. Tehtävän suorittamiseksi oli annettu kasa valkoisia papereita ja paljon erivärisiä puuvärejä.

Päässäni humisi paniikki. Mielessäni kaikki koulun piirrustustunnit, joilla arvosteltiin toisten tekemiä töitä. Kaikki palaute, mitä elämäni aikana olen saanut epätäydellisistä mittasuhteista tai onnettomasta värienkäytöstä. Ihana kouluttajamme kuitenkin painotti, että kyseessä ei ole "kuka piirtää parhaiten"-tehtävä vaan yksi tapa ilmaista itseään ja selkeyttää omaa ajatteluaan. Kouluttajamme jopa kehotti piirtämään vasemmalla kädellä, jos muuten ei pääse suorituspaineista eroon.

Tartuin kyniin. Keräsin mukaani keltaisen, vaalean ja tumman vihreän, sinisen sekä muutaman punaisen sävyn. Ne tuntuivat omilta vaikka en edes vielä tiennyt mitä aion piirtää. Aloin raapustaa viivoja paperille. Annoin ajatuksen lentää, en miettinyt, käteni kyllä tiesi mitä se oli tekemässä vaikka mieli ei ollut vielä ehtinytkään mukaan. 

Paperille muodostui maisema, jossa oli vaalenpunainen lumpeenkukka keinumassa järven laineilla. Silloin sen oivalsin, tässä kuvassa on kaikkea sitä, mitä minä haluan ihmisenä olla. 

Lumpeenkukka on mielestäni vahva ja voimakas, silti niin herkkä ja kaunis. Se on avoin ja vastaanottavainen, se kurottaa valoa kohti. Se hehkuu. Lumpeenkukka keinuu isommissakin laineissa koskaan uppoamatta, se pysyy pinnalla myrskyissä. Se ei ajelehdi päämäärättömästi tuulien mukana vaan sillä on vahvat juuret järven pohjassa. Se kasvattaa vierelleen isot lehdet, jotka minulle symboloivat kaikkia elämäntaitoja, joita nyt harjoittelen. Ne kantavat. Kukat eivät myöskään koskaan elä yksin vaan niitä ympäröi muiden lumpeenlehtien ja kukkien verkosto. Vaikka biologiasta en mitään ymmärräkään niin haluaisin ajatella, että lumpeet tarvitsevat toisia lumpeita ympärilleen kasvaakseen ja kukoistaakseen.

CC-lisenssillä: Satoru Kikuchi

Tämän harjoituksen tekeminen avasi minulle uuden näkymän minuun itseeni. Sai minut oivaltamaan jotain, jota olisi muutoin ollut vaikea pukea sanoiksi. Piirtäminen vapautti jotain ajattelusta ja antoi vapauden ilmaista itseään toisin. 

Harjoituksen jälkeen mietin itsekseni, milloin viimeksi olen piirtänyt yleensä mitään? Lapsenahan sitä teki melkein joka päivä, teininäkin aina silloin tällöin. Aikuisena, en oikeastaan koskaan. Miksiköhän? Koin tuossa harjoituksessa omakohtaisesti kuinka piirtäminen avasi ajattelua. Tunsin, että siitä on hyötyä ja että se on ennenkaikkea kivaa. Silti olin unohtanut tuon iloa tuottavan asian moneksi vuodeksi. 

Seuraavana viikonloppuna kävelin kauppaan ja ostin itselleni nipun paperia sekä puuvärit. Olen taas hieman onnellisempi.

Tunteiden karkkikauppa

Yks mua viimeksi oikein kunnolla ravisuttaneista oivalluksista on se, että minulla on valta valita omat tunteeni. Kuulostaa uskomattomalta, mutta mitä enemmän tätä mietin, sitä vakuuttuneempi siitä mä olen. Ennen ajattelin, että tunteet tulee jostain mun ulkopuolta, ne aiheutuu jostain toisesta (ihmisestä tai tapahtumasta) ja että niitä ei voi hallita. Mun tehtävä on alistua niiden edessä ja hyväksyä, että tunteet vie ja minä vikisen.

Mut jos kyseessä on MUN tunteet, niin miten ne voi tulla mistään muualta kun minusta itsestäni sisäsyntyisesti? Vähän niinkuin se rohkeus. Ei sekään minuun ulkoa tule, vaan se on löydettävä itsestään. Eikä kukaan voi antaa minulle iloisuutta paketissa vaikka kuinka haluaisin. Tai onnellisuutta pillerinä (ellei sit mennä kunnolla kemiallisten aineiden puolelle). Mun ajatukset aiheuttaa mun tunteet -mikä oivallus!

Jos oot vielä skeptinen, niin tee tää harjoitus. Tämä ehkä selventää asiaa (tämäkin tehtiin valmennuksessa):

Sulje silmäsi ja ajattele sanatarkasti seuraavaa ajatusta "Yritän ajaa autoa". Tunnustele millainen olo siitä tulee kehoosi, millaisia mielikuvia ajatuksesta saat. Tämän jälkeen ajattele ajatusta "Ajan autoa" ja tunnustele millainen olo siitä tulee, millaisia mielikuvia tämä antaa sinulle. Jos autolla ajaminen ei ole sulle tuttua puuhaa niin valitse joku muu tekeminen mikä on (leipominen, lenkkeily, lapsen syöttämminen, ihan mitä vaan).

Itselläni ero oli selkeä. Ensimmäisessä näin itseni auton ratissaa sutimassa lumipenkasta irti liukkaalla kelillä, talvisessa ja pimeässä maisemassa. Kylmäkin oli. Yritin ajaa, mutta en päässyt mihinkään. Olo oli tuskainen ja hermostunut. Kun vaihdoin ajatusta näin itseni ajamassa avoautoa moottoritiellä tukka hulmuten kesäisessä auringonpaisteessa. Meno oli vaivatonta ja oloni oli kevyt sekä iloinen. Tämä pieni harjoitus todisti mulle, että sillä mitä ajattelen on oikesti merkitystä siihen miltä musta tuntuu.

Ja jos kerran tunteita voi valita niin miksi ei valitsis miellyttäviä tunteita elämäänsä? Miellyttäviä tunteita on vaikka kuinka paljon kun ne vaan tunnistaa (ilo, kiitollisuus, huvittuneisuus, hämmästys, rakkaus, ihastuminen, viehätys, kepeys, rauhalisuus, riehakkuus, rentous, luottamus jne, jne). Ajatelkaa nyt mikä tunteiden karkkikauppa (niinkuin Valmentamon opettaja osuvasti sanoi)!

No joo, joo, ei tässä nyt kuitenkaan ihan "pollyannaksi" tarvitse alkaa. Kaikilla tulee välillä huonoja päiviä ja silloin on hyvä tunnistaa mitä se epämiellyttävä tunne yrittää minulle kertoa. Mikä on sen tunteen takana oleva ajatus? Mikä sen tunteen ihan oikeasti aiheuttaa? Itselleni on ollut lohdullista tietää, että tunteita ei tarvitse pelätä. Yleensä kun tunnistan mikä ajatus tunteen aiheuttaa, huomaan että viesti sen takana on jollain tapaa hyvä ja lohdullinen. Epämiellyttäviin tunteisiin ei kuitenkaan tarvitse jäädä kiinni, ne voi tunnistaa, kuunnella niiden viestin, antaa niille aikansa ja sitten siirtyä eteenpäin.

Kurssilla kouluttajamme kertoi esimerkkiä miehestä, jonka puoliso oli jättänyt. Mies kiersi lääkäreillä ja terapiassa ja kysyi monelta, millloin tämä kipu helpottaa, milloin tämä tuska loppuu? Mitä miehelle olisi oikeesti voinut vastata? "Joo kestää se vielä ainakin 2 kuukautta" tai "joo, helpottaa kesään mennessä".  Kyseessä on kuitenkin miehen omat tunteet, ei niitä kukaan ulkopuolinen hallitse ja siksi kipu loppuu sitten kun hän itse niin haluaa. Ravisuttava ajatus, eikö vaan?

Itelläni on vielä edessä tosi pitkä matka tunteiden tunnistamisen ja valinnan tiellä. Mutta tässä vaiheessa mulle riittää tieto siitä, että mulla on valta ja kyky tehdä niin. Tässä on loppuelämä aikaa harjoitella näitä taitoja.

Ihanaa pääsiäistä, myöteisiä tunteita tunteiden karkkikaupasta, iloa ja elämyksiä. Palataan taas ensi viikolla!

Rohkeus, mitä se on, voiks sitä syödä?

Viime blogissa jo aavistuksen tätä raapaisinkin, mutta jatketaan samasta aiheesta koska se on hyvä ja oikeestaan koko valmennuksen ytimessä. Kyse on siis uskalluksesta elää omannäköistä elämää, sellaista mitä tuntuu itsestä hyvältä ja mielekkäältä. Samalla muut huomioiden ja muita kunnioittaen.

Vähän aikaa sitten netissä kiersi saattohoitajan kirjoittama artikkeli kymmenestä asiasta, joita ihmiset katuvat lopun lähestyessä. Yksi kärkipään paikoista meni ajatukselle, että ei ole koskaan uskaltanut elää omaa elämäänsä vaan on elänyt aina jonkun muun (yhteiskunnan, perheen, puolison, koulutuksen, aseman, jne) asettamien vaatimusten mukaan. Vaatii rohkeutta irtautua noista tutuista ja turvallisista kuvioista. Monella meistä on ympärillämme itserakennettu kultainen häkki. Kaikki on niin mukavasti ettei millään viitsisi muuttaa asioita vaikka ei eläkään koko potentiaaliaan todeksi.

Mun mielestä unelmaelämä, siis omannäköinen elämä, on kuitenkin tavoittelemisen arvoinen asia. Mitä jos elämä ei olekaan kenraaliharjoitus, mitä jos this is it..? Mä ite oon kipuillut viimesen vuoden aikana paljon rohkeuden löytymisen kanssa. Olisin mielelläni halunnut, että voisin ottaa lusikallisen rohkeuslääkettä ja sitten maagisesti olisin ollut rohkea ja itsevarma. Tai että olisin kävellyt rohkeusaltaaseen, josta rohkeus olisi vaan imeytynyt minuun. Valitettavasti tällaisia ei ollut kuitenkaan keksitty, joten löysin toisen työkalun, oman mieleni ja kykyni unelmoida. Mulla on vuosikausia ollut unelmat jotenkin jäässä, en ole osannut päivähaaveilla tai kuvitella. Nyt oon tietoisesti opetellut tota ja suosittelen lämpimästi. Mielellä on mahtavia voimia, kun vaan opitaan käyttämään niitä hyödyksemme. Tässäkin uskon vetovoiman lakiin, eli jos me osataan kuvitella se ja unelmoida siitä, niin se alkaa tulemaan todeksi elämässämme.

Mut siis takas asiaan, rohkeuden löytymiseen ja unelmointiin. Valmennuskoulutuksen ensimmäisenä päivänä tehtii harjoitus unelmaelämästä ja aattelin nyt jakaa sen teille. Harjoitus menee jotakuinkin näin.

Etsi rauhallinen ja sinulle mukava paikka, rentouta kehosi ja mielesi, rauhoitu. Kuvittele mieleesi unelmaelämäsi. Katsele unelmaelämääsi, näet vain sinulle mieluisia asiota ympärilläsi. Tutustu unelmaelämääsi ihan rauhassa. Mitä sinä teet unelmaelämässäsi? Ketä on siellä mukanasi? Miltä siellä näyttää? Missä sinä olet? Miltä sinusta tuntuu? Miltä sinä näytät? Mitä sinulla on päälläsi? Missä sinä asut? Mikä on erilailla nykyiseen elämääsi verrattuna, jne? Kun olen nauttinut tarpeeksi kauan unelmaelämästäsi palaa takaisin nykyhetkeen, avaa silmäsi ja ole virkeä.


Ota tämän jälkeen kynää ja paperia ja kirjoita unelmaelämäsi paperille niinkuin se olisi jo tapahtunut. Voit kirjoittaa niinkuin kirjoittaisit kirjeen tai niinkuin kuvailisit elämääsi ystävällesi. Kirjoita kuitenkin kokoajan preesens (nykyaika) muodossa, anna ajatuksen lentää ja älä rajoita itseäsi. Uskalla unelmoida. Käytä tähän aikaa niin paljon kun hyvältä tuntuu.

Millainen olo sulle tuli harjoituksen jälkeen? Mä kun tein ton ekaa kertaa niin olo oli voimaantunut ja rohkea, hiukan tunteelinen mutta kokonaisudessaan positiivinen, innostunut ja hyvä. Vähän niinkun hevonen, joka kuopii maata kaviolla innoissaan, koska tietää että kohta pääsee juoksemaan. Unelmoimisen ja kirjoittamisen kautta mä löysin mun rohkeuden ja uskon, että se toimii muillakin. Kokeile vaikka :-)

Lopuksi tämä ihana tarina, josta tänään kolahti erityisesti lause "tulevaisuus kuuluu niille, jotka uskovat unelmiensa kauneuteen...". Enjoy!!

Yle: Sinun tarinasi

Mitä se valmennus oikeen on?

Viimekertaisen "kaapista ulostulon" jälkeen oon saanut vastata vastaamasta päästyäni kysymykseen, mitä se valmennus nyt sitten oikeen on. Aattelin kirjoittaa tähän mun tän hetkisen käsityksen asiasta. Tosiasia on etten mäkään vielä täysin tiedä kun vasta opettelen, mutta korjataan ja tarkennetaan sitten matkalla.

Valmennus on ainakin nykytilanteen kartoittamista (et voi muuttaa sitä mitä et tunnista / myönnä), tavoitteiden asettamista (miten haluaisit että asia on) sekä konkreettisten toimenpiteiden löytymistä. Se on läsnäoloa, toisen ihmisen näkemistä, kuuntelemista ja hyväksymistä. Se on vahvuuksille rakentamista, eteenpäinkatsomista, tulevaisuuden uskoa, toivon löytymistä ja sen ylläpitämistä, rohkeutta ja onnistuessaan voimaannuttava kokemus.

Se ei ole terapiaa ja menneisyyteen katsomista (sillä ei ole väliä miten olet tähän tilanteeseen tullut, vain sillä on merkitystä miten jatkat tästä eteenpäin). Se ei myöskään ole toisen neuvomista eikä oman elämän päätöksien toiselle luovuttamista. Valmennuksessa ei voi mokata, sillä siinä ei ole olemassa oikeita ja vääriä ratkaisuita. Jokainen tuntee oman elämänsä parhaiten.

Mä tykkään erityisesti valmennuksen ratkaisukeskeisyydestä, asioita pyritään ratkaisemaan itselle sopivalla ja toimivalla tavalla. Asian ratkaisemiksi etsitään yhdessä ainakin ensimmäinen askel, olkoon se miten pieni tahansa. Joku konkreettinen toimenpide, mihin on helppo sitoutua ja jonka avulla omaa tavoitetta kohti suuntautuva toiminta aktivoidaan ja synnytetään positiivinen onnistumisten kehä.

Mua on viimeaikoina haastettu paljon siitä, että eikö valmennus ole kamalan suorituskeskeistä tavoitteineen. Mutta miten oman unelmaelämän eläminen voisi olla suorittamista? Eikö suorittamista ole juuri silloin kun elää jonkun toisen asettamien normien mukaan kuutelematta omaa itseään. Tekee niinkuin "pitää" tai "kuuluu" vaikka ei olisikaan onnellinen. Jos taas asettaa tavoitteita (tunnustaa unelmansa itselleen), joihin itse aidosti sydämessään uskoo, elää omannäköistä elämää niin eikö juuri silloin suorittaminen pääty? Vaikka itselleen ja elämälleen asettaakin tavoitteita niin eihän se mitenkään poista sitä etteikö matkasta nauttisi. Sillä loppujen lopuksi matka on paljon tärkempi kuin päämäärä ja siitä on helppo olla kiitollinen.

Aurinkoa,
Piia

Moi, mä oon Piia ja musta tulee elämäntaitovalmentaja...

Tiedättekö kun alkaa miettimään jotain asiaa niin yhtäkkiä sitä samaa näkee jokapaikassa. Jos vaikka miettii Volvon ostamista, niin hetkessä alkaa tuntumaan ettei teillä enää olekaan muita kun Volvoja liikenteessä. Tai jos haaveilee perheen perustaisesta, niin yhtäkkiä kaikki ympärillä tuntuvat odottavan ja jokaisessa kadunkulmassa on joku masu söpösti pystyssä.

Mulle kävi just näin. Olin pitkään haaveillut uudesta urasta ja työstä, jostain joka yhdistäisi mun osaamista ravinnon ja treenin sekä motivoinnin ja fasilitoinnin parista. Mulla oli sellainen olo, että mulla on edessäni palapeli, jossa monta palaa ja ne palat sopivat yhteen, mutta silti niistä ei muodostu mitään järkevää kokonaiskuvaa. Tässä tilanteessa surfailin nettiä ja mietin, että mihinkähän suuntaan sitä lähtisi etenemään. Sattumalta eksyin lukemaan elämäntaitovalmennuksesta (Life Coaching) ja se upposi heti kun kuuma veitsi voihin. Muhun vetosi etenkin ratkaisukeskeisyys sekä positivinen ajattelu ja yksilön vastuu, joiden puolesta puhujana olen jo vuosia tietämättäni ollut.

Aloin miettimään Life Coachingia yhtenä vaihtoehtona mulle. Mut se tuntui jotenkin "hötöltä" (eiks toi nyt oo jotain BS:ää puhua tunteista ja läsnäolosta, eiks nyt kaikki osaa sentään elämäänsä elää..) ja omat ajatukset olivat todella rajoittuneet (mä oon ekonomi, mun PITÄÄ tehdä tietynlaisia töitä vaikka en niistä pidäkään).

Mut sitten se tapahtui. Valmentajia vaan alkoi tipahdella mun tielle. Työpaikalleni rekrytoitiin uusi työntekijä, jonka kanssa kahvipöydässä jutellessä paljastui että hän on opiskelemassa valmentajaksi juuri samassa koulutuksessa johon mä olin ajatellut hakea (tästä ihmisestä tuli myöhemmin myös mun valmentaja, joten sain kokeilla miltä valmennus valmennettavasta tuntuu). Myöhemmin menin ystävilleni rapujuhliin, jonne tulee minulle entuudestaan tuntematon pari, jonka naispuolinen on juuri valmistunut tästä samasta koulutusohjelmasta.  Huomasin lehdessä ilmoituksen ilmaisesta ryhmävalmennuksesta, kirja-alesta löytyi yllättäen aina hyvä kirja valmennukseen liittyen, jne, jne.

Parhaat mainospuheet mitä mulle tästä koulutuksesta pidettiin olivat seuraavat: "tuon vuoden jälkeen sä ainakin tiedät mitä elämältäsi haluat ja miten sen saat" ja "elämä vaan tuntuu helpommalta ton vuoden jälkeen". Oikeesti, jos noille sanoo ei, niin on kyllä omassa päässä vikaa! Lopulta keräsin rohkeuteni ja päätin lähteä mukaan. Eka koulutusjakso on nyt takana (siitä kerron myöhemmin lisää), ja jo nyt uskallan onnitella itseäni hyvästä valinnasta. Mä oon matkalla ja musta tulee paras oma itseni.

Lainataan siis lopuksi AA-kerhoa: Moi kaikki, mä olen Piia ja vuoden kuluttua minäkin olen elämäntaitovalmentaja eli life coach:-)

Aurinkoa kevääseen kaikille!