Uskon että kaikki ihmiset esittävät joskus jotain roolia elämässään, sillä aina ei vaan halua muiden tietävän miltä sisällä tuntuu. Naamio tai rooli toimii kuin kuin suojakilpi. Se peittää sen, mitä sisällä oikeasti tapahtuu ja antaa itselle aikaa käsitellä asioita. Mutta rooli tai naamio voi "jäädä päälle" ja aikaa myöten tuntua raskaalta kantaa, sillä se estää aitoa läheisyyttä muiden ihmisten kanssa. Uskon, että jokaisella on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään ja arvostetuksi juuri sinä ihmisenä kun on. Haluamme hyväksyntää sille kauniille ihmiselle, joka on sisällämme. Sille aidolle minulle, joka on vapaa rooleista ja maskeista, joka vaan on. Mutta miten hyväksyntää ja ymmärrystä voi saada, jos ei koskaan paljasta omaa todellista itseään muille?
Roolit ja naamiot on jollain tapaa opittuja. Ne muodostuvat matkan varrella kun "opimme" millainen käytös on suotavaa, eli millaisella käytöksellä saamme parhaan vastineen (hellyyttä, hyväksyntää, ruokaa, huolenpitoa, yms). Lapsilla harvoin on naamioita ja siksi lasten kanssa on niin mahtavaa olla. Lapset eivät esitä mitään, he vaan ovat.
Aikuiselle tällainen avoimmuus voi olla melko pelottavaa. Naamion tai roolin takaa voi tarkkailla maailmaa ilman että tarvitsee laittaa itseään oikeasti peliin. Naamion tai roolin avulla voi pitää yllä etäisyyttä muihin ihmisiin. Ajatus voi aluksi tuntua hyvältä idealta, mutta mieti miten yksinäistä kaikkien roolien ja naamioiden takana on. Suljemme pois juurikin ne asiat, joita kaipaamme eniten, läheisyyden ja toisen ihmisen tuoman turvallisuuden.
 |
| CC-lisenssillä by Linda Cronin |
Naamioita on niin monenlaisia. Tunnetko sinä yhtään ihmistä , joka alkaa kertoa vitsejä tai hauskoja juttuja heti kun häntä yrittää lähestyä tunnetasolla? Tai tunnetko häntä, joka näyttää aina olevan tilanteen herrana ilman ensimmäistäkään merkkiä heikkoudesta, ilman yhtään säröä julkikuvassa? Entä onko sun tuttavapiirissä henkilöä, joka vaativassa tilanteessa heittäytyy täysin avuttomaksi ja ottaa kasvoille onnellisen tietämättömän hymyn? Oletko sinä joku näistä? Tunnistatko sinä omat roolisi ja naamiosi? Auttavatko ne sinua jaksamaan? Estävätkö ne vai edistävätkö ne vuorovaikutusta muiden kanssa? Tarvitsetko sinä näitä rooleja todella? Mitä tapahtuisi jos avaisitkin itsesi maailmalle, näyttäisit sen kuka todella olet, koska sinä olet kaunis?
Musta tuntuu, että aidon läheisyyden pelko on juurtunut meihin ja siksi kannamme naamioitamme urhoollisesti. Läheisyyden pelko tulkitaan usein väärin ihanteeksi vapaudesta ja itsenäisyydestä, jonka mukaan aina on pärjättävä yksin, oltava vahva ja jaksettava eteenpäin vastoinkäymisitä huolimatta apua pyytämättä, muista riippumatta ja muihin tukeutumatta. On hienoa olla vahva ja itsenäinen, eikös niin?
Mun mielestä terve itsenäisyys perustuu kuitenkin kyvylle tuntea aitoa läheisyyttä. Ihminen, joka ei uskalla altistua aidolle läheisyydelle voi teeskennellä olevansa vapaa ja riippumaton, mutta hän ei tule koskaan kokemaan todellista vapauden tunnetta, sillä kalvava läheisyydenkaipuu varjostaa elämää. Todelliseen riippumattomuuteen ja vapauteen on vain yksi tie ja se kulkee läheisyyden kautta. Ja aidon läheisyyden voi saavuttaa vain kun uskaltaa luopua naamioistaan ja rooleistaan.
Alussa siteerasin lausetta, "on helpompaa olla se, kuka on". Haluaisin lisätä siihen, että on rohkeaa olla se kuka on. Arvostan paljon ihmisiä, jotka ovat lähteneet tutustumismatkalle itseensä ja päättäneet tietoisesti luopua kuoristaan ja laittaa naamionsa syrjään. Paljastaa todellisen itsensä meille muille. Oon niin onnellinen, että saan olla tällä matkalla heidän kanssaan. Samaa rohkeutta toivon itselleni ja meille kaikille, sillä me olemme kauniita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti