Uskallatko onnistua?

Viime viikolla valmennuskoulussa puhuimme valmentajan ydintaidoista, joista yksi on kannustaminen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että on surullista että kannustaminen on taito, jota opetellaan. Niin kovasti toivoisin, että se olisi itsestäänselvyys, jota toteutetaan arjessa jokapäiväisenä asiana. Mutta maassa, jossa kansallisen uskomuksen mukaan kapsahdetaan katajaan, mikäli kurkotetaan kuuseen tai jossa vain kissat elävät kiitoksella, on ehkä vielä hieman opeteltavaa.

Jokainen tietää miten paljon mielihyvää saa kun joku uskoo sinuun, kannustaa sinua sunnitelmissasi ja rohkaisee tavoittelemaan unelmiasi. Miten hyvältä tuntuu kun elämässä on edes yksi ihminen, joka hyväksyy sinut ja luottaa sinuun niin täysin, että tietää sinun tekevän oikein, mihin ikinä kuljetkin. Silti on helpompaa nähdä vaaroja ja riskejä kun joku kertoo sinulle unelmistaan. Kuinka monta kertaa suusta pääseekään lause: "mieti nyt vielä kerran" tai "onkohan tuossa nyt mitään järkeä". Perustelemme noita lauseita välittämisellä (en vaan halua että sinua sattuu tai haluan suojella sinua). Mutta oikeammin taidamme peitellä omaa epävarmuuttamme siitä, mitä minulle tapahtuu jos toinen lähtee toteuttamaan suunnitelmiaan ja herra paratkoon, vielä vaikka onnistuu niissä!

CC-lisenssillä: Steph Vee Photography 2009

Kannustamme kyllä lapsia, mutta miksi emme aikuisia, toisiamme? Onko taustalla kateus? Jos tuo onnistuu, niin sehän tarkoittaa että minäkin voisin onnistua, jos vaan saisin itseni tekemään jotain. Ja jos tuokaan ei onnistu, niin minäkään en näytä niin huonolta. Haluan kysyä: jos minä uskon sinuun ja unelmiisi, niin onko se minulta pois? Mielestäni ei ole. Saan iloa myös itselleni siitä, että sinä onnistut. Koet jotain mahtavaa matkallasi ja mikäli hyvin käy, niin mä saan olla matkakumppanisi ja kokea sen rinnallasi.

Onko taustalla kuitenkin se, että ylisanojen käyttö ei ole "sallittua" yhteiskunnassamme? Voinko sanoa sinulle "mahtavaa", "todella upeaa" tai "valtavan hienoa" kuulostamatta kornilta. Voinko kertoa sinulle miten ylpeä olen rohkeudestasi, miten taitava sinä olet ja miten paljon minä sinua arvostan? Mielestäni voin, sillä sydämessäni aidosti tunnen niin.

Entä jos syy onkin se, että emme osaa antaa kannustusta itsellemme ja siksi emme osaa kannustaa muitakaan? Pieni ääni sisällämme on kriittinen ja arvosteleva, uskomukset toimivat itseämme vastaan ja jos emme usko itseemme niin miten voisimme uskoa muihin? Mitä jos kehuisinkin itseäni ja kannustaisin itseäni jatkamaan hyvää työtä ja onnittelisin itseäni aina kun onnistun? Mitä jos kiittäisin itseäni? Pystyisinkö silloin  kannustamaan enemmän myös muita? Mitä jos sanoisin itselleni "tuen sinua täysipainoisesti sellaiseen tavoitteeseen pääsyssä, joka on sinulle aidosti tärkeä" tai "kuuletko itse kuinka hyvää työtä olet jo tehnyt, tästä on hyvä jatkaa eteenpäin"? Eikö olisikin hienoa, valtavan hienoa! Ehkä kysymys onkin loppujen lopuksi siitä uskallatko itse onnistua. Jos uskallat, niin silloin suot sen myös muille.  Kannustat ihmisiä ympärilläsi tavoittelemaan kuuta taivaalta, aidosti ja pyytettömästi.

Lopuksi muutamia mulle tällä hetkellä tärkeitä kannustavia lauseita. Ihaninta on, että näitä voi keksiä vaikka kuinka paljon lisää ihan oman maun mukaan!

• Olen varma että sinä onnistut. Minä luotan sinuun.
• Näetkö miten hienosti hoidit tuon homman, olen ylpeä sinusta.
• Sinä ansaitset kaikkea hyvää elämääsi.
• Olen vaikuttunut siitä tarmosta millä viet asioita eteenpäin. Jatka samaan malliin!

Terkuin,
Piia