Mitä se valmennus oikeen on?

Viimekertaisen "kaapista ulostulon" jälkeen oon saanut vastata vastaamasta päästyäni kysymykseen, mitä se valmennus nyt sitten oikeen on. Aattelin kirjoittaa tähän mun tän hetkisen käsityksen asiasta. Tosiasia on etten mäkään vielä täysin tiedä kun vasta opettelen, mutta korjataan ja tarkennetaan sitten matkalla.

Valmennus on ainakin nykytilanteen kartoittamista (et voi muuttaa sitä mitä et tunnista / myönnä), tavoitteiden asettamista (miten haluaisit että asia on) sekä konkreettisten toimenpiteiden löytymistä. Se on läsnäoloa, toisen ihmisen näkemistä, kuuntelemista ja hyväksymistä. Se on vahvuuksille rakentamista, eteenpäinkatsomista, tulevaisuuden uskoa, toivon löytymistä ja sen ylläpitämistä, rohkeutta ja onnistuessaan voimaannuttava kokemus.

Se ei ole terapiaa ja menneisyyteen katsomista (sillä ei ole väliä miten olet tähän tilanteeseen tullut, vain sillä on merkitystä miten jatkat tästä eteenpäin). Se ei myöskään ole toisen neuvomista eikä oman elämän päätöksien toiselle luovuttamista. Valmennuksessa ei voi mokata, sillä siinä ei ole olemassa oikeita ja vääriä ratkaisuita. Jokainen tuntee oman elämänsä parhaiten.

Mä tykkään erityisesti valmennuksen ratkaisukeskeisyydestä, asioita pyritään ratkaisemaan itselle sopivalla ja toimivalla tavalla. Asian ratkaisemiksi etsitään yhdessä ainakin ensimmäinen askel, olkoon se miten pieni tahansa. Joku konkreettinen toimenpide, mihin on helppo sitoutua ja jonka avulla omaa tavoitetta kohti suuntautuva toiminta aktivoidaan ja synnytetään positiivinen onnistumisten kehä.

Mua on viimeaikoina haastettu paljon siitä, että eikö valmennus ole kamalan suorituskeskeistä tavoitteineen. Mutta miten oman unelmaelämän eläminen voisi olla suorittamista? Eikö suorittamista ole juuri silloin kun elää jonkun toisen asettamien normien mukaan kuutelematta omaa itseään. Tekee niinkuin "pitää" tai "kuuluu" vaikka ei olisikaan onnellinen. Jos taas asettaa tavoitteita (tunnustaa unelmansa itselleen), joihin itse aidosti sydämessään uskoo, elää omannäköistä elämää niin eikö juuri silloin suorittaminen pääty? Vaikka itselleen ja elämälleen asettaakin tavoitteita niin eihän se mitenkään poista sitä etteikö matkasta nauttisi. Sillä loppujen lopuksi matka on paljon tärkempi kuin päämäärä ja siitä on helppo olla kiitollinen.

Aurinkoa,
Piia