Oikotie onneen on löytynyt!

Tänään oli valmennuskoulun toisen lähijakson ensimmäinen päivä. Päivän varsinainen aihe oli valmentajan ydintaidot/osaamiset, mutta puhuimme myös kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja siitä, miten siihen voi itse vaikuttaa.

Yksi hyvinvointiin nopeastikin vaikuttava asia on kiitollisuudentunne. Sillä on sanottu olevan suora korrelaatio ihmisen kokemaan onnellisuuteen kuten myös hyvään terveyteen ja jopa pitkään ikään. Kiitollisuus on mielentila, se ei ole sidottu omaisuuteen, aikaan tai paikaan. Kun sen on sisäistänyt, niin sitä ei voi viedä sinulta pois.

Kiitollisuus ei ole mitään rakettitiedettä, vaan sitä, että huomaa elämässään ja arjessaan hyvät asiat. Näkee mitä on jo saanut ja osaa arvostaa sitä. Kiitollisuus ei myöskään ole kritiikittömyyttä tai haihattelua, sillä kyllä kiitollinenkin ihminen vastoinkäymisiä kohtaa. Erona on vaan se, että kiitollinen ihminen näkee vastoinkäymisissäkin mahdollisuuksien alkuja, eikä anna vastoinkäymisten lannistaa itseään kokonaan.

CC-lisensillä Woodleywonderworks

Mulle kiitollisuus ei ole ollut mitenkään itsestäänselvä asia ja muistan useita kertoja kun kiitollisuuden miettiminen on tuntunut suorastaan tekopyhältä. Kaikilla on välillä aikoja, jolloin lunta tulee tupaan ovista ja ikkunoista. Mutta jos vaan jaksaa noissakin hetkissä punnertaa elämästään pieniä kiitollisuuden aiheita, niin ne toimivat kuin valonsäteet pimeydessä.

Mä aloitin omat kiitollisuusharjoitukseni miettimällä joka ilta ennen nukahtamista 3-5 asiaa, joista voin olla kiitollinen sen päivän osalta. En kirjoittanut niitä mihinkään ylös, kunhan mielessäni kertasin päivääni ja mietin missä olin onnistunut ja mitkä asiat olivat sujuneet hyvin (moniko muuten muistaa kehua itseään päivittäin onnistumisestaan???). Asiat eivät todellakaan olleet suuria ja ihmeellisiä, enemmän arkipäiväisiä ja pieniä. Esimerkkejä mun kiitollisuuden aiheista ovat mm. vastakeitetty kahvi työpaikan kahvitilassa, parkkipaikan löytyminen vaivattomasti ruuhkassa, rauhalliset yöunet, onnistunut palaveri tai kohteliaisuus, joka sanottiin minulle.

Mä en osaa sanoa paljonko mun nykyisestä onnellisuuden kokemuksesta johtuu nimenomaan kiitollisuudesta, mutta ihan varma olen, että jotain tekemistä näillä asioilla on keskenään. Nykyään koen olevani onnellinen. Elämä on kivaa, hauskaa ja kevyttä. Puurtaminen, suorittaminen ja jatkuva angstaaminen ovat väistyneet uudenlaisen valoisuuden tieltä. Olo on hyvä ja uusia ilonaiheita löytyy päivittäin. Huomaan ne nykyään helpommin (joskus jopa siinä hetkessä kun ne tapahtuvat) ja siksi niitä myös tuntuu olevan elämässäni enemmän kuin ennen.

Jos olisin tiennyt aiemmin miten paljon kiitollisuuden harjoitteleminen vaikuttaa mun mielentilaani ja onnellisuuden kokemukseeni, niin olisin varmasti aloittanut jo kauan sitten. Mut onneks koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa matkaa kiitollisuuden kautta onnellisuuteen!

Jukka Poika - Kiitollisuutta

Terkuin,
Piia

Olen tässä sinua varten

Läsnäolosta puhuminen on nykyään kovin trendikästä. Ei enää montaa lehteä löydy, jossa ei vähintään kerran kuussa olisi joku elämäntaitoihin liittyvä artikkeli läsnäolon voimasta. Mua itseäni koko sana ärsyttää. Se kuulosta jotenkin niin jeesustelevalta, että oksat pois. Mutta sitähän se ei poista, että olennaisen asian äärellä ollaan.

Mä itse miellän, että läsnäolo on lahja toiselle. Se on parasta ja arvokkainta mitä voit toiselle antaa. Se on aikaa ja huomiota, kahta "valuuttaa", jotka ovat nykymaailmassa kovin harvinaisia ja siksi niin kallisarvoisia. Minä uskon, että meillä kaikilla on hirvittävän suuri tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenämme. Siksi läsnäolon taitoa tulisi harjoittaa päivittäin. Mutta mitä se läsnäolo sitten oikeesti ja konkreettisesti on? Miten oikeasti antaa toiselle tunne siitä, että tulee nähdyksi ja kuulluksi?

Yksi osa-alue läsnäoloa on kuuntelu, aito kuuntelu,  joka ei aina ole niin helppoa kun luulisi. Listaan tähän oheen mun ajatuksia siitä, miten kuuntelua voi harjoitella.

1) Rauhoitu tilanteeseen ja lopeta kaikki oheistoiminta.Voiko astioiden tiskikoneeseen laittaminen olla oikeesti tärkeää silloin kun toinen haluaa kertoa sinulle jotain? Ajattele nyt, toinen on valinnut juuri sinut luottamuksen kohteekseen ja haluaa jakaa jonkun oman kokemuksensa sinun kanssasi. Eikö se olekin hienoa? Ainakin parempaa kun ne astiat! Istu siis alas, lopeta se mitä olit tekemässä, hengitä syvään, katso silmiin ja kuuntele mitä sinulle kerrotaan.

2) Kun kuuntelet, niin kuuntele aidosti. Älä teeskentele kuuntelevasi. Älä anna mielesi vaeltaa tekemättömissä töissä tai missä milloinkin.  Uskalla tyhjentää mielesi ja ota vastaan se, mitä sinulle kerrotaan. Uskalla luopua omista vuorosanoistasi (näin tähän kuuluu vastata), ja uskalla olla niin hetkessä, että et mieti sitä, mitä aiot seuraavaksi itse sanoa. Siedä hiljaisuutta, sillä kaikkea aikaa ei tarvi täyttää puheella. Joskus hiljaisuus on merkki siitä, että toinen prosessoi asiaa ja valmistautuu kertomaan siitä sinulle, hetken kuluttua.

3) Vaikka kiusaus olisi miten suuri tahansa, niin älä neuvo. Älä kerro miten asia sinun mielestäsi kannattaa ratkaista tai mitä toisen sinun mielestä pitää tehdä. Kysy lisätietoa, mutta anna toiselle tilaa tehdä omia oivalluksia. Miten hienolta tuntuukaan, kun kertoo läheiselleen jonkun itselleen tärkeä asian, eikä tarvitse pelätä että saa niskaansa kauhean määrän neuvoja. Se voimaantumisen tunne, kun uskaltaa jakaa sisimpäänsä ja saa siitä palkaksi aitoa hyväksyntää ja ymmärrystä.

CC-lisensillä: Valerie Everett

Näitä kolmea asiaa minä harjoittelen omien läsnäolotaitojeni kehittämiseksi. Oon huomannut, että vaikeita mulle on ehdottomasti tuo kolmas, neuvomattomuus. Vasta nyt olen tajunnut kuinka rasittavaa on keskustella jatkuvasti neuvojaan jakavan henkilön kanssa. Kollektiivinen anteeksipyyntö siis kaikille, joille olen yrittänyt vuosien varrella neuvojani tuputtaa. Parannan tapani ja ensi kerralla lupaan aidosti kuunnella sinua.

Haluan haastaa myös sinut kuuntelemaan. Seuraavan kerran kun kun kysyt ystävältäsi, puolisoltasi, vanhemmaltasi, lapseltasi tai läheiseltäsi, että mitä sinulle kuuluu, niin ole oikeasti valmis kuuntelemaan vastaus. Hengitä syvään, tuo mieleesi maailma kaunein ajatus: minä olen tässä sinua varten, ja heittäydy hetkeen. Lupaan, että siitä tulee hieno kokemus teille molemmille!

Terkuin,
Piia

Lumpeenkukka ja puuvärit

Valmennuskoulutuksessa meitä pyydettiin piirtämään sellainen kuva, mikä parhaiten kuvaa elämäämme ja/tai meitä itseämme sitten kun olemme saavuttaneet päämäärämme. Tehtävän suorittamiseksi oli annettu kasa valkoisia papereita ja paljon erivärisiä puuvärejä.

Päässäni humisi paniikki. Mielessäni kaikki koulun piirrustustunnit, joilla arvosteltiin toisten tekemiä töitä. Kaikki palaute, mitä elämäni aikana olen saanut epätäydellisistä mittasuhteista tai onnettomasta värienkäytöstä. Ihana kouluttajamme kuitenkin painotti, että kyseessä ei ole "kuka piirtää parhaiten"-tehtävä vaan yksi tapa ilmaista itseään ja selkeyttää omaa ajatteluaan. Kouluttajamme jopa kehotti piirtämään vasemmalla kädellä, jos muuten ei pääse suorituspaineista eroon.

Tartuin kyniin. Keräsin mukaani keltaisen, vaalean ja tumman vihreän, sinisen sekä muutaman punaisen sävyn. Ne tuntuivat omilta vaikka en edes vielä tiennyt mitä aion piirtää. Aloin raapustaa viivoja paperille. Annoin ajatuksen lentää, en miettinyt, käteni kyllä tiesi mitä se oli tekemässä vaikka mieli ei ollut vielä ehtinytkään mukaan. 

Paperille muodostui maisema, jossa oli vaalenpunainen lumpeenkukka keinumassa järven laineilla. Silloin sen oivalsin, tässä kuvassa on kaikkea sitä, mitä minä haluan ihmisenä olla. 

Lumpeenkukka on mielestäni vahva ja voimakas, silti niin herkkä ja kaunis. Se on avoin ja vastaanottavainen, se kurottaa valoa kohti. Se hehkuu. Lumpeenkukka keinuu isommissakin laineissa koskaan uppoamatta, se pysyy pinnalla myrskyissä. Se ei ajelehdi päämäärättömästi tuulien mukana vaan sillä on vahvat juuret järven pohjassa. Se kasvattaa vierelleen isot lehdet, jotka minulle symboloivat kaikkia elämäntaitoja, joita nyt harjoittelen. Ne kantavat. Kukat eivät myöskään koskaan elä yksin vaan niitä ympäröi muiden lumpeenlehtien ja kukkien verkosto. Vaikka biologiasta en mitään ymmärräkään niin haluaisin ajatella, että lumpeet tarvitsevat toisia lumpeita ympärilleen kasvaakseen ja kukoistaakseen.

CC-lisenssillä: Satoru Kikuchi

Tämän harjoituksen tekeminen avasi minulle uuden näkymän minuun itseeni. Sai minut oivaltamaan jotain, jota olisi muutoin ollut vaikea pukea sanoiksi. Piirtäminen vapautti jotain ajattelusta ja antoi vapauden ilmaista itseään toisin. 

Harjoituksen jälkeen mietin itsekseni, milloin viimeksi olen piirtänyt yleensä mitään? Lapsenahan sitä teki melkein joka päivä, teininäkin aina silloin tällöin. Aikuisena, en oikeastaan koskaan. Miksiköhän? Koin tuossa harjoituksessa omakohtaisesti kuinka piirtäminen avasi ajattelua. Tunsin, että siitä on hyötyä ja että se on ennenkaikkea kivaa. Silti olin unohtanut tuon iloa tuottavan asian moneksi vuodeksi. 

Seuraavana viikonloppuna kävelin kauppaan ja ostin itselleni nipun paperia sekä puuvärit. Olen taas hieman onnellisempi.

Tunteiden karkkikauppa

Yks mua viimeksi oikein kunnolla ravisuttaneista oivalluksista on se, että minulla on valta valita omat tunteeni. Kuulostaa uskomattomalta, mutta mitä enemmän tätä mietin, sitä vakuuttuneempi siitä mä olen. Ennen ajattelin, että tunteet tulee jostain mun ulkopuolta, ne aiheutuu jostain toisesta (ihmisestä tai tapahtumasta) ja että niitä ei voi hallita. Mun tehtävä on alistua niiden edessä ja hyväksyä, että tunteet vie ja minä vikisen.

Mut jos kyseessä on MUN tunteet, niin miten ne voi tulla mistään muualta kun minusta itsestäni sisäsyntyisesti? Vähän niinkuin se rohkeus. Ei sekään minuun ulkoa tule, vaan se on löydettävä itsestään. Eikä kukaan voi antaa minulle iloisuutta paketissa vaikka kuinka haluaisin. Tai onnellisuutta pillerinä (ellei sit mennä kunnolla kemiallisten aineiden puolelle). Mun ajatukset aiheuttaa mun tunteet -mikä oivallus!

Jos oot vielä skeptinen, niin tee tää harjoitus. Tämä ehkä selventää asiaa (tämäkin tehtiin valmennuksessa):

Sulje silmäsi ja ajattele sanatarkasti seuraavaa ajatusta "Yritän ajaa autoa". Tunnustele millainen olo siitä tulee kehoosi, millaisia mielikuvia ajatuksesta saat. Tämän jälkeen ajattele ajatusta "Ajan autoa" ja tunnustele millainen olo siitä tulee, millaisia mielikuvia tämä antaa sinulle. Jos autolla ajaminen ei ole sulle tuttua puuhaa niin valitse joku muu tekeminen mikä on (leipominen, lenkkeily, lapsen syöttämminen, ihan mitä vaan).

Itselläni ero oli selkeä. Ensimmäisessä näin itseni auton ratissaa sutimassa lumipenkasta irti liukkaalla kelillä, talvisessa ja pimeässä maisemassa. Kylmäkin oli. Yritin ajaa, mutta en päässyt mihinkään. Olo oli tuskainen ja hermostunut. Kun vaihdoin ajatusta näin itseni ajamassa avoautoa moottoritiellä tukka hulmuten kesäisessä auringonpaisteessa. Meno oli vaivatonta ja oloni oli kevyt sekä iloinen. Tämä pieni harjoitus todisti mulle, että sillä mitä ajattelen on oikesti merkitystä siihen miltä musta tuntuu.

Ja jos kerran tunteita voi valita niin miksi ei valitsis miellyttäviä tunteita elämäänsä? Miellyttäviä tunteita on vaikka kuinka paljon kun ne vaan tunnistaa (ilo, kiitollisuus, huvittuneisuus, hämmästys, rakkaus, ihastuminen, viehätys, kepeys, rauhalisuus, riehakkuus, rentous, luottamus jne, jne). Ajatelkaa nyt mikä tunteiden karkkikauppa (niinkuin Valmentamon opettaja osuvasti sanoi)!

No joo, joo, ei tässä nyt kuitenkaan ihan "pollyannaksi" tarvitse alkaa. Kaikilla tulee välillä huonoja päiviä ja silloin on hyvä tunnistaa mitä se epämiellyttävä tunne yrittää minulle kertoa. Mikä on sen tunteen takana oleva ajatus? Mikä sen tunteen ihan oikeasti aiheuttaa? Itselleni on ollut lohdullista tietää, että tunteita ei tarvitse pelätä. Yleensä kun tunnistan mikä ajatus tunteen aiheuttaa, huomaan että viesti sen takana on jollain tapaa hyvä ja lohdullinen. Epämiellyttäviin tunteisiin ei kuitenkaan tarvitse jäädä kiinni, ne voi tunnistaa, kuunnella niiden viestin, antaa niille aikansa ja sitten siirtyä eteenpäin.

Kurssilla kouluttajamme kertoi esimerkkiä miehestä, jonka puoliso oli jättänyt. Mies kiersi lääkäreillä ja terapiassa ja kysyi monelta, millloin tämä kipu helpottaa, milloin tämä tuska loppuu? Mitä miehelle olisi oikeesti voinut vastata? "Joo kestää se vielä ainakin 2 kuukautta" tai "joo, helpottaa kesään mennessä".  Kyseessä on kuitenkin miehen omat tunteet, ei niitä kukaan ulkopuolinen hallitse ja siksi kipu loppuu sitten kun hän itse niin haluaa. Ravisuttava ajatus, eikö vaan?

Itelläni on vielä edessä tosi pitkä matka tunteiden tunnistamisen ja valinnan tiellä. Mutta tässä vaiheessa mulle riittää tieto siitä, että mulla on valta ja kyky tehdä niin. Tässä on loppuelämä aikaa harjoitella näitä taitoja.

Ihanaa pääsiäistä, myöteisiä tunteita tunteiden karkkikaupasta, iloa ja elämyksiä. Palataan taas ensi viikolla!

Rohkeus, mitä se on, voiks sitä syödä?

Viime blogissa jo aavistuksen tätä raapaisinkin, mutta jatketaan samasta aiheesta koska se on hyvä ja oikeestaan koko valmennuksen ytimessä. Kyse on siis uskalluksesta elää omannäköistä elämää, sellaista mitä tuntuu itsestä hyvältä ja mielekkäältä. Samalla muut huomioiden ja muita kunnioittaen.

Vähän aikaa sitten netissä kiersi saattohoitajan kirjoittama artikkeli kymmenestä asiasta, joita ihmiset katuvat lopun lähestyessä. Yksi kärkipään paikoista meni ajatukselle, että ei ole koskaan uskaltanut elää omaa elämäänsä vaan on elänyt aina jonkun muun (yhteiskunnan, perheen, puolison, koulutuksen, aseman, jne) asettamien vaatimusten mukaan. Vaatii rohkeutta irtautua noista tutuista ja turvallisista kuvioista. Monella meistä on ympärillämme itserakennettu kultainen häkki. Kaikki on niin mukavasti ettei millään viitsisi muuttaa asioita vaikka ei eläkään koko potentiaaliaan todeksi.

Mun mielestä unelmaelämä, siis omannäköinen elämä, on kuitenkin tavoittelemisen arvoinen asia. Mitä jos elämä ei olekaan kenraaliharjoitus, mitä jos this is it..? Mä ite oon kipuillut viimesen vuoden aikana paljon rohkeuden löytymisen kanssa. Olisin mielelläni halunnut, että voisin ottaa lusikallisen rohkeuslääkettä ja sitten maagisesti olisin ollut rohkea ja itsevarma. Tai että olisin kävellyt rohkeusaltaaseen, josta rohkeus olisi vaan imeytynyt minuun. Valitettavasti tällaisia ei ollut kuitenkaan keksitty, joten löysin toisen työkalun, oman mieleni ja kykyni unelmoida. Mulla on vuosikausia ollut unelmat jotenkin jäässä, en ole osannut päivähaaveilla tai kuvitella. Nyt oon tietoisesti opetellut tota ja suosittelen lämpimästi. Mielellä on mahtavia voimia, kun vaan opitaan käyttämään niitä hyödyksemme. Tässäkin uskon vetovoiman lakiin, eli jos me osataan kuvitella se ja unelmoida siitä, niin se alkaa tulemaan todeksi elämässämme.

Mut siis takas asiaan, rohkeuden löytymiseen ja unelmointiin. Valmennuskoulutuksen ensimmäisenä päivänä tehtii harjoitus unelmaelämästä ja aattelin nyt jakaa sen teille. Harjoitus menee jotakuinkin näin.

Etsi rauhallinen ja sinulle mukava paikka, rentouta kehosi ja mielesi, rauhoitu. Kuvittele mieleesi unelmaelämäsi. Katsele unelmaelämääsi, näet vain sinulle mieluisia asiota ympärilläsi. Tutustu unelmaelämääsi ihan rauhassa. Mitä sinä teet unelmaelämässäsi? Ketä on siellä mukanasi? Miltä siellä näyttää? Missä sinä olet? Miltä sinusta tuntuu? Miltä sinä näytät? Mitä sinulla on päälläsi? Missä sinä asut? Mikä on erilailla nykyiseen elämääsi verrattuna, jne? Kun olen nauttinut tarpeeksi kauan unelmaelämästäsi palaa takaisin nykyhetkeen, avaa silmäsi ja ole virkeä.


Ota tämän jälkeen kynää ja paperia ja kirjoita unelmaelämäsi paperille niinkuin se olisi jo tapahtunut. Voit kirjoittaa niinkuin kirjoittaisit kirjeen tai niinkuin kuvailisit elämääsi ystävällesi. Kirjoita kuitenkin kokoajan preesens (nykyaika) muodossa, anna ajatuksen lentää ja älä rajoita itseäsi. Uskalla unelmoida. Käytä tähän aikaa niin paljon kun hyvältä tuntuu.

Millainen olo sulle tuli harjoituksen jälkeen? Mä kun tein ton ekaa kertaa niin olo oli voimaantunut ja rohkea, hiukan tunteelinen mutta kokonaisudessaan positiivinen, innostunut ja hyvä. Vähän niinkun hevonen, joka kuopii maata kaviolla innoissaan, koska tietää että kohta pääsee juoksemaan. Unelmoimisen ja kirjoittamisen kautta mä löysin mun rohkeuden ja uskon, että se toimii muillakin. Kokeile vaikka :-)

Lopuksi tämä ihana tarina, josta tänään kolahti erityisesti lause "tulevaisuus kuuluu niille, jotka uskovat unelmiensa kauneuteen...". Enjoy!!

Yle: Sinun tarinasi

Mitä se valmennus oikeen on?

Viimekertaisen "kaapista ulostulon" jälkeen oon saanut vastata vastaamasta päästyäni kysymykseen, mitä se valmennus nyt sitten oikeen on. Aattelin kirjoittaa tähän mun tän hetkisen käsityksen asiasta. Tosiasia on etten mäkään vielä täysin tiedä kun vasta opettelen, mutta korjataan ja tarkennetaan sitten matkalla.

Valmennus on ainakin nykytilanteen kartoittamista (et voi muuttaa sitä mitä et tunnista / myönnä), tavoitteiden asettamista (miten haluaisit että asia on) sekä konkreettisten toimenpiteiden löytymistä. Se on läsnäoloa, toisen ihmisen näkemistä, kuuntelemista ja hyväksymistä. Se on vahvuuksille rakentamista, eteenpäinkatsomista, tulevaisuuden uskoa, toivon löytymistä ja sen ylläpitämistä, rohkeutta ja onnistuessaan voimaannuttava kokemus.

Se ei ole terapiaa ja menneisyyteen katsomista (sillä ei ole väliä miten olet tähän tilanteeseen tullut, vain sillä on merkitystä miten jatkat tästä eteenpäin). Se ei myöskään ole toisen neuvomista eikä oman elämän päätöksien toiselle luovuttamista. Valmennuksessa ei voi mokata, sillä siinä ei ole olemassa oikeita ja vääriä ratkaisuita. Jokainen tuntee oman elämänsä parhaiten.

Mä tykkään erityisesti valmennuksen ratkaisukeskeisyydestä, asioita pyritään ratkaisemaan itselle sopivalla ja toimivalla tavalla. Asian ratkaisemiksi etsitään yhdessä ainakin ensimmäinen askel, olkoon se miten pieni tahansa. Joku konkreettinen toimenpide, mihin on helppo sitoutua ja jonka avulla omaa tavoitetta kohti suuntautuva toiminta aktivoidaan ja synnytetään positiivinen onnistumisten kehä.

Mua on viimeaikoina haastettu paljon siitä, että eikö valmennus ole kamalan suorituskeskeistä tavoitteineen. Mutta miten oman unelmaelämän eläminen voisi olla suorittamista? Eikö suorittamista ole juuri silloin kun elää jonkun toisen asettamien normien mukaan kuutelematta omaa itseään. Tekee niinkuin "pitää" tai "kuuluu" vaikka ei olisikaan onnellinen. Jos taas asettaa tavoitteita (tunnustaa unelmansa itselleen), joihin itse aidosti sydämessään uskoo, elää omannäköistä elämää niin eikö juuri silloin suorittaminen pääty? Vaikka itselleen ja elämälleen asettaakin tavoitteita niin eihän se mitenkään poista sitä etteikö matkasta nauttisi. Sillä loppujen lopuksi matka on paljon tärkempi kuin päämäärä ja siitä on helppo olla kiitollinen.

Aurinkoa,
Piia

Moi, mä oon Piia ja musta tulee elämäntaitovalmentaja...

Tiedättekö kun alkaa miettimään jotain asiaa niin yhtäkkiä sitä samaa näkee jokapaikassa. Jos vaikka miettii Volvon ostamista, niin hetkessä alkaa tuntumaan ettei teillä enää olekaan muita kun Volvoja liikenteessä. Tai jos haaveilee perheen perustaisesta, niin yhtäkkiä kaikki ympärillä tuntuvat odottavan ja jokaisessa kadunkulmassa on joku masu söpösti pystyssä.

Mulle kävi just näin. Olin pitkään haaveillut uudesta urasta ja työstä, jostain joka yhdistäisi mun osaamista ravinnon ja treenin sekä motivoinnin ja fasilitoinnin parista. Mulla oli sellainen olo, että mulla on edessäni palapeli, jossa monta palaa ja ne palat sopivat yhteen, mutta silti niistä ei muodostu mitään järkevää kokonaiskuvaa. Tässä tilanteessa surfailin nettiä ja mietin, että mihinkähän suuntaan sitä lähtisi etenemään. Sattumalta eksyin lukemaan elämäntaitovalmennuksesta (Life Coaching) ja se upposi heti kun kuuma veitsi voihin. Muhun vetosi etenkin ratkaisukeskeisyys sekä positivinen ajattelu ja yksilön vastuu, joiden puolesta puhujana olen jo vuosia tietämättäni ollut.

Aloin miettimään Life Coachingia yhtenä vaihtoehtona mulle. Mut se tuntui jotenkin "hötöltä" (eiks toi nyt oo jotain BS:ää puhua tunteista ja läsnäolosta, eiks nyt kaikki osaa sentään elämäänsä elää..) ja omat ajatukset olivat todella rajoittuneet (mä oon ekonomi, mun PITÄÄ tehdä tietynlaisia töitä vaikka en niistä pidäkään).

Mut sitten se tapahtui. Valmentajia vaan alkoi tipahdella mun tielle. Työpaikalleni rekrytoitiin uusi työntekijä, jonka kanssa kahvipöydässä jutellessä paljastui että hän on opiskelemassa valmentajaksi juuri samassa koulutuksessa johon mä olin ajatellut hakea (tästä ihmisestä tuli myöhemmin myös mun valmentaja, joten sain kokeilla miltä valmennus valmennettavasta tuntuu). Myöhemmin menin ystävilleni rapujuhliin, jonne tulee minulle entuudestaan tuntematon pari, jonka naispuolinen on juuri valmistunut tästä samasta koulutusohjelmasta.  Huomasin lehdessä ilmoituksen ilmaisesta ryhmävalmennuksesta, kirja-alesta löytyi yllättäen aina hyvä kirja valmennukseen liittyen, jne, jne.

Parhaat mainospuheet mitä mulle tästä koulutuksesta pidettiin olivat seuraavat: "tuon vuoden jälkeen sä ainakin tiedät mitä elämältäsi haluat ja miten sen saat" ja "elämä vaan tuntuu helpommalta ton vuoden jälkeen". Oikeesti, jos noille sanoo ei, niin on kyllä omassa päässä vikaa! Lopulta keräsin rohkeuteni ja päätin lähteä mukaan. Eka koulutusjakso on nyt takana (siitä kerron myöhemmin lisää), ja jo nyt uskallan onnitella itseäni hyvästä valinnasta. Mä oon matkalla ja musta tulee paras oma itseni.

Lainataan siis lopuksi AA-kerhoa: Moi kaikki, mä olen Piia ja vuoden kuluttua minäkin olen elämäntaitovalmentaja eli life coach:-)

Aurinkoa kevääseen kaikille!